Ei liity sinällään mihin tässä ketjussa on viime aikoina kirjoiteltu, mutta pakko heittää omia ajatuksia tästä meidän junioriputkesta.
Junioriputken sakkaaminen ei ole pelkkä urheilullinen ongelma, vaan sillä on suora ja hemmetin kallis kytkös Ilveksen talouteen. Kun omia huippulupauksia ei saada leivottua kärkikierrosten NHL-varauksiksi ja sitä kautta Liiga-miehistön rungoksi, menetetään vuosittain satojatuhansia euroja pelkkinä NHL-kasvattajakorvauksina. Nämä ovat juuri niitä puhtaita euroja, joilla rakennettaisiin taloudellista puskuria, vaikka toki naapurissakin iso osa niistä pelaajista, joista korvauksia kuittaillaan, ovat muualta tulleita. On heillä kuitenkin heittää tiskiin viime vuosilta Barkovin ja Laineen tasoisia omia kasvatteja etunenässä.
Tämä nykytilanne on saatu aikaan vuosien ja vuosikymmenten pitkäjänteisellä "työllä" jo aivan pikkujunnuista alkaen. Jos suhtautumista vertaa vaikkapa naapuriin, erot arjessa ja vaatimustasossa ovat olleet silmiinpistäviä. Meidän strategian ja toimintatavan mukaan joukkueet alkavat pelata tuloksesta ja voitosta vasta noin kaksi vuotta naapuria myöhemmin, mikä ei voi olla näkymättä myöhemmin. Sama juttu fysiikkapuolella, eli oikealle salille ja tavoitteelliseen harjoitteluun siirrytään ilmeisesti vasta kolme vuotta myöhemmin. Urheilullisesti ollaan pikkujunnuista pitäen opetettu lähes "voittoa tavoittelemattoman seuran" mentaliteettia. Toki joukossa on yksittäisiä poikkeuksia kuten Nybergit, mutta he ovat pelkkiä poikkeustapauksia, jotka ovat saaneet taitonsa ja pohjansa jostain ihan muualta kuin Ilveksen joukkuetoiminnasta.
Junioripuoleen on toki panostettu myöhemmin, mutta aivan turhan myöhään, ja ennen kaikkea onko panostettu vieläkään tarpeeksi? Millaiset ovat edes harjoitteluolosuhteet verrattuna naapuriin? Naapurissa junnut käyvät salilla käytännössä samassa paikassa kuin jäälläkin, kun taas Ilveksen jätkät joutuvat treenaamaan huomattavasti kauempana ja todella huonolla salilla. Arjen sujuvuudessa ja olosuhteissa annetaan tässäkin valtavasti tasoitusta.
Ei se pelkkä omien junnujen edustukseen nostaminen itsearvoisesti mitään autuutta ole, jos pohjat puuttuvat. Kyse on ennen kaikkea siitä, millaisella vaatimustasolla, fysiikalla ja voittamisen kulttuurilla niitä pelaajia sinne liigajoukkueen kynnykselle leivotaan.
Kukaan ei kiistä lahjakkuutta, mutta turha kiirehtiä. Kuinka paljon olisi takapakkia hyökkäävälle hyökkääjälle jos pelaisi U18SM sarjaa vaikka 2-3 pistettä per peli? Tuskin normitahtiin etenevä U18 pelajakaan joka kaksi kautta sarjassa viettää menettää toisella kaudella yhtään mitään. Vai onko toinen vain "välikausi"?
