Hyvä nosto. Tämä näkyy myös henkisellä puolella siten, että silloin kun peli kulkee, on kaikki helppoa ja taululla usein komeat numerot. Kun taas joudutaan tiukkaan paikkaan, on Ilves harmittavan usein se osapuoli, joka antautuu ensin. Jotenkin on jäänyt sellainen kuva, että oikein kukaan pelaaja ei näissä tilanteissa johda joukkuetta, vaan kulmahampaat pysyvät piilossa ja oma kohtalo annetaan suosiolla vastustajan käsiin. Sitkeys ja tylyys loistavat poissaolollaan niissä hetkissä, kun pitäisi olla kova.
Tätä erikoista pehmoilua henkisellä puolella on alkanut näkyä muita samoista sijoista taistelevia joukkueita vastaan. Toisinaan tätä esiintyy myös saipojen ja sportien käsittelyssä, kun peli menee vaikeaksi. Joku Tappara ottaa vastaavassa tilanteessa ekassa erässä pari maalia nekkuun, mutta lähtee vaihto vaihdolta kääntämään peliä ja kampeaa usein näistä myös pisteitä. Eli nostaa itsensä suosta. Toisaalta Tappara harvemmin rallattelee mitään 6-1 -numeroita taululle. Jos taas Ilves on ekan erän jälkeen pari maalia takana, voidaan melkeinpä sanoa pelin olevan paketissa, koska joukkue ei jostain syystä pääse yhdessä ylös. Esimerkiksi Tikka hämmentää ja herättelee porukkaa kunnioitettavasti, mutta se ei riitä, jos se seuraava kaveri ei ota siitä hämmentämisestä lisäenergiaa. Ikään kuin ollaan vaan, odotellaan ja katsellaan, mitä tuleman pitää.
Olisiko sitten niin, että Ilveksen rallatteluvoitot luovat vähän vääränlaista kuvaa kokonaistilanteesta? Eli pisteitä tulee sinällään hyvällä tahdilla, mutta tapa jolla ne tulevat, on kevään pelejä ajatellen harhaanjohtava. Keväällä ei riitä se, että annetaan pelin näyttää, mitä on tulossa. Silloin pitää olla itse oman kohtalonsa isäntä. Ja jos homma lähtee väärille urille, pitää olla ne pelaajat, jotka herättävät porukan sekä ääretön tylyys, jolla homma otetaan uudelleen haltuun.
