Niin valtavasti kun katson ylöspäin fanikatsomon toimintaa ja tänään jälleen vaikeasta pelistä huolimatta katsomossa oli upea tunne Ilvesperheestä. Katsomo on oikeasti yhtä perhettä, porukkaa on melkein vauvasta vaariin. Hemmetinmoisella ylpeydellä oon hullu ja mukana. Mutta se, mikä nyt ei vaan mene järkeen ei millään on se hemmetin junttius joillakin.
Tunteet ovat oleellinen ja tärkeä osa elämää. Kyllä. Ne kuuluu vahvasti myös kiekkoon, ehdottomasti.
Mutta KOSKAAN, ei koskaan pitäisi mennä niin tunteisiin, että kehoitetaan tappamaan itsensä ja perheensä, kuten tänään joku eräälle tuomarille huusi.
En mäkään ollut tyytyväinen, harmitti ja ehkä pari ärräpäätäkin pääsi, vaikka kovasti koitin hillitä, mutta tuo oli jo säälittävyyden huippu. Myötähäpeä. Ja kuinka sairaan kuvan antaa niille lukuisille lapsille ja nuorille, ketkä ovat Ilvesläisyytensä alkumetreillä ja ylipäätään kasvamassa aikuisiksi - tällaistako esimerkkiä haluttiin antaa?
En tiedä oliko sama jantteri, joka tuotti lisää myötähäpeää pelin loputtua, mutta onneksi 99,9% katsomoon jääneistä pysyivät Ilveksen takana ja pyrkivät saamaan tämän häirikön muualle. Heille suuri kunnia ja arvoitus, itse ”pakenin” lasten kanssq pois syystä.
)
