Tupsukorva ja Åkerman aika hyvin tiivistivät. Omakin tie vie halliin ja sitten taas puoli tuntia pelin jälkeen istun autossa parkkipaikkahelvetissä ja mietin syntyjä syviä kuin eräskin Raimo Helminen tyhjässä pukukopissa hävityn ottelun jälkeen.
Koronatauko toi lepoa ja käytin ajan mm. laadukkaisiin elokuviin. Arki oli ehdottomasti tasaisempaa ja oma mieliala keskimäärin hiuksenhienosti tyytyväisen puolella.
Hallitauon pitkittyessä tietynlainen apatia kuitenkin hiipi mieleen. Mistään muusta ei samanlaisia tunnekuohuja saa ja joskus harvoin jopa Ilves tuottaa euforiaa, mitä on mahdotonta saavuttaa muilla laillisilla keinoilla/aineilla. Myös toiset elämän pettymykset osaa ottaa terveemmällä lähestymistavalla vastaan, mutta Ilveksen aiheuttamat ajavat lähinnä huutamaan elämän kovuutta metsän laitaan.
Tavallaan siis oma kannattaminen on kuin huumekoukku. Vaikea/mahdoton olisi päästä irti ja päänsisäinen jyskytys ottelutauoilla aina nousee: "on taas aika saada elämä risaiseksi, tänään kaatuu Jukurit!?"
Edit: Sen verran se joskus voimia ottaa, että mikäli elämän aikana joskus mestaruus sattuu kohdalle, niin sen jälkeen siirtyminen osa-aikaeläkkeelle tästä touhusta on varmaan edessä.
