Ensimmäinen ottelu, josta muistan mitään, oli kauden 1984-85 4. loppuottelu Ilves-TPS. Isä vei myös seuraavien kausien finaalipeleihin, joissa Tamperetta edusti Tappara. En ole tästä millään muotoa katkera, koska 1990-luvun alun jälkeen elettiin tamperelaisessa kiekkoilussa liian pitkään melkoisen kuivia aikoja. Noihin Hakametsän taipaleeni alkuaikoihin halli veti parhaimmilaan yli 10 000-päisiä yleisömääriä ja muistaakseni lippukojut olivat hallin edustalla ulkona.
Jonnekin tuonne meikäläisen Hakametsä-taipaleen alkupäähän sijoittuu myös hallin tyhjennys pommiuhan takia. Muistan, miten väki siirtyi hallin parkkipaikalle taivastelemaan, että noinko se halli tuosta kohta montuksi mossahtaa. Oltaisiin siinä mossahdettu samaan monttuun koko porukka - tai pikemmin lähdetty rivakasti kohti Luojaamme. Oltaisiin mukavasti nähty maisemia siinä mennessä. Pelaajat siirrettiin harjoitushalliin.
Itsekseni aloin Hakametsässä kulkea suunnilleen kaudella 1988-89. Ilveksen pelejä on tullut nähtyä keskimäärin noin 20 kpl/kausi. Noihin aikoihin kävin myös kaikki Ilveksen ja Tapparan A-junnupelit seurailemassa mahdollisuuksien mukaan sekä Tapparan SM-liigapelejä satunnaisesti. Tämä siis puhtaana ajanvietteenä omien treenien ohessa, sillä Ilves on kuitenkin aina ollut meikäläisen joukkue. Noiden otteluiden päälle sitten kaikki Hakametsässä näkemäni maaottelut (joista Raipen viimeinen tietysti ikimuistoisin), MM-kisapelit, liigan erityisottelut, omat pelit ja treenit, omien lasten tapahtumat (jääkiekko ja taitoluistelu) ja mm. konsertit, niin voin rehellisesti sanoa, että yli tuhat kertaa olen Hakametsän saranoita vuosien saatossa rasittanut. Taidanpa viedä huoltohenkilökunnalle joululahjaksi voiteluainetta saranoiden rasvaamiseen.
Kiitos Hakametsä, olet ollut mitä viihtyisin olohuone. Liigapelien merkeissä tarina päättyy, mutta muissa yhteyksissä tulen edelleen kantamaan kengissäni hiekkaa kotoisalle betonilattiallesi. Yhteinen taipaleemme ei siis pääty, vaan sen matkalle osuvat maamerkit muuttuvat.