Vs: Ilveksen nykytilanne
toskala sanoi:
Ei minulle todellakaan riitä se kuinka hyvin haastettiin suurin mestarisuosikki ja nyt Ilvekselle sitten virtaa sympatiaa ja tsemppauksia sekä Tapparan että muiden joukkueiden leiristä. En minä halua että Ilves on mikään sympaattinen ja kivan harmiton haastaja vaan se voittaja jota kunnioitetaan ja ehkä jopa vihataan muissa leireissä. Säälin saa ilmaiseksikin, kateus pitää ansaita.
Ja tästä vitutuksesta toinen puoli on sitten nämä meidän omat fanit jotka hehkuttavat sitä kuinka hieno kausi tämä oli ja kuinka hyvin Ilves haastoi. Tämä on vaarallinen tie ja kertoo lähinnä siitä kuinka vähään Ilves-fanit ovat tyytyväisiä monen vuoden rämpimisen jälkeen että pelkkä haastaminen on jo hyvän kauden merkki.
Kausihan ei ollut mikään erityisen hyvä. Se oli 5/6 melkoista tuskaa ja tervanjuontia. Ainoastaan helmikuun puolivälissä silmään laitettu turbovaihde sai sen jotenkin positiivisen puolelle.
Siirsin tämän jäsen toskalan kirjoituksen toisesta ketjusta, koska tästä on hyvä lähteä jatkamaan analyysiä.
Jos ajatellaan nykyjoukkuetta, niin väistämättä herää kysymys, mikä on sen todellinen taso. Runkosarja yleensä mittaa sen paremmin, koska yksittäinen ottelu voi päättyä miten tahansa, mutta pitkässä sarjassa joukkueet yleensä löytyvät siltä sijalta, minne ne kuuluvat. On selvää, ettei Ilves olisi voinut suorittaa 60 ottelua samalla tasolla kuin nyt Tapparaa vastaan. Seitsemännessä ottelussa eväät oli jo syöty - niin fyysiset, henkiset kuin pelillisetkin.
Runkosarjassa Ilveksen esitykset olivat vaatimattomia. Aika harvoin Ilves pystyi hallitsemaan otteluita. Lähtökohtaisesti kotijoukkueen pitäisi aina olla ennakkosuosikki, mutta nyt Ilves konttasi nimen omaan Hakametsässä. Viisikkopelin rakenne ei oikeastaan missään vaiheessa loksahtanut paikoilleen, paitsi vasta puolivälieräsarjassa, jossa Ilveksen tiivis korkea trap yllätti kirvesrinnat housut kintuissa. Silti sekin ottelusarja ratkesi viime kädessä Ilveksen oman alueen viisikkopelin puutteisiin. Pelaajamateriaali oli eittämättä sarjan heikoimpia ja kapeimpia, mikä asetti omat rajoituksensa. Toisaalta myöskään valmennus ei onnistunut parhaalla mahdollisella tavalla pelin opettamisessa ja yksityiskohtien hallinnassa. Hyvää oli Kiven valmennustiimin kyky tehdä korjausliikkeitä, taktinen osaaminen ja ennen kaikkea mentaalipuolen hallinta.
Olisi siis harkitsematonta olettaa, että pudotuspeleissä nähty suorittaminen jatkuisi sellaisenaan ensi kauden runkosarjassa, kun suurin osa kuluneesta kaudesta antaisi odottaa jotakin ihan muuta. Nuoret pelaajat varmasti kehittyvät, mutta kannattanee muistaa sekin, että todellista huippulahjakkuutta siellä on lopultakin aika vähän. Jos Koivula saa jalkoihinsa liikettä, hän on valmis jopa jonkinasteiseen dominointiin, ja itse odotaan Meskaselta merkittävää tasonnousua. Myös Vainiossa on ainesta, ja joukkueen vahvin mies Järvinen voi olla yllättäjä. Sen sijaan esimerkiksi Liuksialalla on vielä paljon työtä tehtävänä.
Ihan omaan arvoonsa voi sitten jättää vaikkapa Jussi Tapolan puheet siitä, että Ilves on palannut "suurseuraksi." Yksi Ilves-perheen suurimmista itsepetoksen muodoista on juuri sellainen ajattelutapa, että Ilves on suurseura, jonka cityshortsipojat taitamattomuudellaan ja melkein laittomuuksiin menneellä suhmuroinnilla suistivat pikkuseuraksi. Olisi syytä myöntää, ettei Ilves ole milloinkaan ollut suurseura sanan nykyisessä merkityksessä. Ilves oli suuri amatööriurheilun aikaan, jolloin suuruus määräytyi yksinomaan urheilullisen menestyksen perusteella. Silloin seuratoiminta perustui kaikkialla Suomessa talkootyöhön ja seurojen talous bingoon ja ehkä huoltamon ylläpitoon. Ilveksen valttina oli hyvin järjestetty junioritoiminta ja se tietotaito, jota esimerkiksi Jussi Linkosuo toi suoraan Pohjois-Amerikasta. Mutta Ilves tipahti paikalliskilpailijan kyydistä jo puoliammattilaisuuden kaudella 1970- ja 1980-luvuilla, jolloin Tappara oli Suomen johtava jääkiekkoseura, mutta Ilves jatkoi pääosin vanhoilla amatöörikauden menetelmillä. Ammattilaisuuden esiinmarssi 1990-luvun alussa tapahtui sitten molempien tamperelaisseurojen kannalta huonoon aikaan, koska niin Ilveksellä kuin Tapparallakin oli suuria taloudellisia vaikeuksia. Naapuri hoiti omat ongelmansa pelaajaoikeuksien myynnillä (mikä olikin järkevä liike, koska pelaajaoikeudet menettivät merkityksensä Bosman-säännön myötä), kun taas Ilves ajautui Mäkelän ja Manngardin käsiin. Ja sanotaan jälkimmäisistä mitä tahansa, pahimmat taustasuhmuroinnit tapahtuivat jo ennen heidän tuloaan vuosina 1991-92.
Lyhyesti tiivistettynä: Ilvestä on koko liiga-ajan, siis yli 40 vuotta, johdettu huonosti eikä Ilvestä ole missään vaiheessa voinut pitää suurseurana, vaikka se lyhyen aikaa 1990-luvun jälkipuoliskolla yritti sellaisena esiintyä.
Se, mikä erottaa Ilveksen Liigan muista sympaattisista pikkuseuroista ja satunnaisista menestyjistä, on se, että verrattuna vaikkapa SaiPaan Ilveksellä on paljon enemmän rakennuspuita. Lappeenrantaan ei voida milloinkaan luoda suurseuraa - paitsi venäläisellä rahalla -, mutta Ilvekselle se on ihan oikeasti mahdollista. Tai ainakin eväät ovat olemassa: Ilveksellä on yhä laaja junioritoiminta, pitkät perinteet, vakiintunut kannattajakunta ja ympärillään laaja talousalue, joka on jääkiekkoilun kyllästämää voimakkaammin kuin missään muualla.
Nyt on tietenkin helppo sanoa, että tekeminen ratkaisee kaiken. Työsarkaa uudella johdolla riittää. Toisaalta olisi rakennettava ensi kaudeksi uskottava joukkue, kuitenkin ilman taloudellista riskinottoa, ja samaan aikaan laitettava pitkäjänteisesti taustoja kuntoon. Yhtälö on haastava. Ammattilaisurheilussa pitäisi asennoitua niin, että jokainen kausi on aina uusi menestyskausi, eli Ilveksenkin pitäisi ilman muuta lähteä voittamaan ensi kaudella jokaista ottelua - ja jos jokaisen ottelun voittaa, tuloksena ei ole enempää eikä vahempää kuin mestaruus. Tämän kevään huuma auttaa, mutta se voi myös nopeasti haihtua marraskuun kylmänkosteisiin ilmoihin, jos joukkue asemoituu kyntämään Liigan jälkijoukkoon. Miehistöä pitäisi siis merkittävästi vahvistaa, mutta onnistuuko se, kun Ilveksen on kuitenkin noudatettava tarkan markan politiikkaa ja kaiken lisäksi kotimaisia nimiemiehiä ei juurikaan enää ole vapaana.
Minä voin myöntää suoraan, että jopa tämä kevät on ollut minulle jonkinasteinen pettymys. Korkeintaan voisin sanoa, että ihan kiva suoritus. Runkosarjan loppukiri oli upea, ei kahta sanaa. Mutta ottaen huomioon rikkaimpien seurojen kompuroinnin, Ilveksellä olisi ollut ehkäpä ainutlaatuinen tilaisuus mennä ihan loppuun asti - jopa samanlaiseen yllätykseen, jonka Ässät teki 2013. Se olisi vaatinut hieman perusteellisempaa keskittymistä ja henkilökohtaista harkintakykyä toisessa, neljännessä ja kuudennessa puolivälieräottelussa.
Olen myös ollut pettynyt osakeannin tulokseen. Ensinnäkin olisin toivonut, että omistusjärjestelyt olisivat toteutuneet ShareIlveksen alkuperäisen säätiömallin mukaisesti; hyvää oli kuitenkin se, että muutos ylipäänsä toteutui eikä kukaan yksityinen ole saamassa osake-enemmistöä. Toisekseen olisin odottanut, että annin tuotto olisi ollut lähempänä kolmea miljoonaa kuin 1,5 miljoonan minimitavoitetta: se olisi antanut mahdollisuudet toiminnan kehittämiseen myös lyhyemmällä tähtäimellä.
Yksi iso kysmys, joka on melkein täysin ohitettu, on se, mitä Ilveksen junioritoiminnalle aiotaan tehdä vai tehdäänkö mitään. Ilves ry on päässyt kritiikissä aika vähällä, koska yleisesti Ilves ry ja cityshortsipojat on asetettu - enemmän tai vähemmän perustellusti - vastakkain, ja tässä asemoinnissa ry on nähty jonkinlaisena puhtaan, perinteisen ilvesläisyyden ylläpitäjänä. Samalla on suljettu silmät siltä tosiasialta, että ry:n kyky tuottaa huippupelaajia on sakannut. Junioripuolelta pitäisi puhaltaa ulos ummehtunut, itsetyytyväinen ja sisäänpäin lämpiävä hyväveli-henki.
Nyt ei todellakaan ole varaa minkäänlaiseen vihreäkeltaiseen itsepetokseen. Vain tosiasiat myöntämällä voidaan saada aikaiseksi jotakin pysyvää ja perempaa, koska valheelle rakennettu sortuu enemmin tai myöhemmin.
Tärkein tämän kevään opetuksista oli se, että Tampere on yhä Suomen johtava kiekkokaupunki. Täällä on tilaa kahdellekin suurseuralle. Nyt sitä toista suurseuraa pitää ryhtyä rakentamaan.
