Kotiin päin matkani käy, ja jälleen on ollut liikaakin aikaa mietiskellä menneitä, nyt kahta ottelua, sekä tulevia kahta tai sitten useampaa ottelua. Vaikka ketju käsitteleekin lähinnä Ilveksen peliesityksiä pudotuspeleissä, sekoitan jälleen joukkoon omaa ajatusmaailmaani. Olemmehan me kannattajatkin osa tätä tarinaa.
Päällimmäisenä mielessä on tietysti se seuraava ottelu, joka koittaa huomenna. Näin kannattajanäkökulmasta näkisin mielelläni seuraavan otatuksen jo tänään, mutta huomiseen asti on odoteltava ja kärvisteltävä, nyt jo huomattavasti eilistä pelonsekaisemmissa tunnelmissa. Belsebub on saanut kavereikseen jo Belialin ja Behemothin muistuttelemaan siitä, millaisia Ilveksen keväät ovat koko elämäni ajan olleet. Jokin saa minut myöskin ajattelemaan, että joukkuekin olisi ollut heti tänään valmis jatkamaan ja ottamaan sen avausvoiton, mutta toki yhtälailla se pitää huomenna kyetä ottamaan.
Jälleen koettiin siis hyvin niukka tappio ja olemme jopa käsittämättömästi tilanteessa, missä Ilves ei ole ollut tappiolla pelikellon vielä käydessä sekuntiakaan, mutta olemme silti sarjassa tappiolla 0-2. Ei varmastikaan ensimmäinen kerta palloiluhistoriassa, mutta sitäkin enemmän jotakin hyvin "ilvesmäistä".
Toisaalta, juuri noiden tiukkojen lukemien valossa voisi ajatella, että sarjan kääntyminen olisi vielä hyvinkin realistista - kyllähän se materiaalin tasoero väkisinkin regressoituu meidän hyväksi, täytyyhän sen. Mutta sitten, pelitapahtumat ensimmäisen ottelun noin 45 minuutin jälkeen eivät hirvittävästi kuitenkaan tue sitä, että näin kävisi. Tuntuu käsittämättömältä, että ennen toista ottelua Juuso Mäenpään lausunto joukkueensa uskosta omaan paremmuuteensa tässä sarjassa on tällä hetkellä täysin perusteltu. En keksi, miksi asetelma yhtäkkiä toisennäköiseksi muuttuisi, mutta jälleen kerran se onkin Ilveksen tehtävä tuo kysymys ratkaista. KalPa on ollut parempi, siitä, ei pääse yli eikä ympäri, ja se tuntuu suorastaan irvokkaalta sanoa ääneen.
Mutta miten joukkue tämän ratkaisee? Näyttääkö vielä siltä, että avaimet ratkaisuun voisivat Ilveksen pukukopista ylipäätään löytyä? En tiedä. Eilen ei tullut kaukaloon se odottamani jykevä ja väkevä Ilves, nuijimaan ennakkoon altavastaajaksi arvioitua kuopiolaisnippua Niiralan montun pohjalle. Ei sinne katastofaalinen Ilves luistellut, muttei loistavakaan. Varsinaisen peliajan loppuhetket ja osa jatkoajasta antoivat viitteitä paremmasta, mutta jos johonkin orastava pirteys kuolee, se kuolee varmaankin nimenomaan toiseen peräkkäiseen, kirvelevään jatkoaikatappioon. Joukkueen tehtävä on nyt näyttää, ettei asia ole näin yksinkertainen.
Jos olen tilastonostoja oikein lukenut, niin Ilveksen pitäisi nyt olla 2. joukkue 10 vuoden sisällä, joka 2-0 -tappioaseman pudotuspelisarjassa voitoksi kääntää. KalPan pitäisi toistamiseen saman ajanjakson aikana olla se joukkue, joka tuota etulyöntiasemaa ei voitoksi saa realisoitua. Kai siinä jokin sauma vielä piilee?
Sanoin aiemmin, että 0-1 -tappioasema ei ole suurin vuori, mikä Ilveksen on vielä kiivettävä matkallaan euforiaan. Samalla sanoin, että sen vuoren Ilves selvittää. No, vielähän sen voi selvittää, mutta kiivettävää onkin nyt tuplasti, ellei enemmänkin. Mieleeni juolahtavat omat vaellusreissut Pallaksen maisemissa, juuri, kun oli luullut yhden nousun selvittäneensä: "Ei saatana, tuossahan odottaa uusi ylämäki". Nyt se vuori, joka Ilveksen on kiivettävä, saattaa yhtäkkiä ollakin se suurin vuori tämän joukkueen matkan aikana. Jotenkin on kyettävä näkemään tämä nyt mahdollisuutena. Sellaisena viimeisenä, yhteenhitsaavana paskastanousuna, minkä jälkeen ennakkoasetelmiltaan tasaisemmat sarjat kääntyvät sielukkaan ja henkisesti vahvemman Ilveksen eduksi. Niihin hetkiin on kuitenkin vielä pitkä, pitkä matka. Kliseisestikin, Ilveksen tulee nyt ensin oppia vastustajastaan ja riisua se aseista, joilla se on toistaiseksi riisunut meidät, sekä löytää henkisesti oikea tila.
Omaa mielialaa ja itsevarmuuden tasoa kuvastaa se, että paluujunan syöksyessä tunneliin Jyväskylän jälkeen, mielenmaisema ja maisema ulkona tuntuivat kohtaavan täydellisesti. Mustaa. Toivottavasti joukkueen mielenmaisema vastaa enemmänkin sitä tunnelien jälkeen koittanutta valoa.
Enää en ole niin luottavainen kuin ennen eilistä ottelua. Joskaan, en vielä ole luovuttanutkaan. Maanantain ottelu ei kuitenkaan enää ainoastaan tunnu pakkovoitolta vaan se on sitä. Ei nimellisesti, mutta käytännössä. Mutta kyllä tämä Ilves tulee vielä, sen on pakko tulla.
