Ketju jonne kaikkien on pakko kirjoittaa, oli asia sitten mikä tahansa

[Takaisku]

Ilvesläisyys on se, jota ei voi poistaa. Se pysyy ja porautuu koko ajan syvemmälle sieluun. Onneksi emme ole yksin. Meitä yhdistää juurikin tuo ilvesläisyys.

Ilves-kannattajan elämässä on yksi erityisen hienovarainen yhdistävä kärsimyksen muoto: naapurin jatkuva menestyminen. Ei riitä, että oma seura opettaa nöyryyttä ja eksistentiaalista pettymystä vuodesta toiseen - kaiken lisäksi kaupungin toisella puolella joku nostelee pokaaleja kuin kyse olisi vuosittaisesta veronpalautuksesta.

Se on katkeraa kateutta, mutta sellaista hiljaista ja suomalaista. Sellaista, jossa ei ehkä ääneen myönnetä mitään, mutta televisio suljetaan nopeasti heti kun mestaruusjuhlat alkavat ja joku mutisee jotain "muoviseurasta" samalla kun sisällä kiehuu kuin isoisän pontikkapannu metsänuotiolla.

Pahinta ei ole edes itse pokaali, vaan se huolettomuus. Se tapa, jolla naapuriseuran kannattajat puhuvat finaaleista kuin ne olisivat luonnollinen osa kevättä, vähän kuten siitepöly tai katupöly. Ilves-kannattajalle finaalit ovat enemmänkin mytologinen käsite, jota tarkkaillaan turvallisen etäisyyden päästä mustavalkoisten valokuvien, dokumenttien ja vanhojen VHS-kasettien kautta.

Ja silti kateudessa on jotain kaunista. Se pitää liekin hengissä. Jokainen naapurin mestaruus ruokkii ajatusta siitä, että ehkä joskus vielä roolit vaihtuvat. Ehkä vielä joskus Ilveskin nostaa pokaalia eikä vain odotuksia syksyllä.

Mutta siihen asti Ilves-kannattaja jatkaa jaloa tehtäväänsä: katsoa vierestä, kärsiä arvokkaasti ja muistuttaa itselleen, että "meillä sentään on historia" - vaikka pölyisimmät muistot alkavatkin jo kuulostaa kansantaruilta.

Lieneekö Ilves-kannattajan viimeinen ajatus ennen vaipumista ikuiseen lepoon huojentava ajatus kärsimyksen päättymisestä vai siitä, että mestaruus jäi näkemättä? Sen aika näyttää.

 

[Takaisku]

Tässä ku @Takaisku kirjotuksia lukee ja miettii, ni ei voi välttyä ajatukselta että Ilvesläiset on jonkun ylemmän tahon koekaniineja. Seurataan miten paljo ihmislapsi kestää häviämistä ja kärsinystä, laitetaan vielä naapuriksi mestaruuskone kadunvarsilippuineen "ilahdutamaan".

Ajatus jäi vaivaamaan ja kehittelin eräänlaisen mielikuvaharjoituksen omaa loputonta tuskaa ammentaen:

Välillä alkaa aidosti tuntua siltä, että Ilveksen kannattajat ovat jonkin korkeamman tahon pitkäkestoisessa sosiaalisessa kokeessa. Ei tavallinen ihminen nimittäin voisi altistua vuosikymmenestä toiseen samalle toivon, romahduksen ja "ensi vuonna sitten" -syklille ilman että joku kerää samalla tutkimusdataa.

Ehkä jossain on valkotakkinen työryhmä, joka seuraa monitorilta miten paljon ihminen kestää ennen kuin lopullisesti lakkaa uskomasta ylivoimaan keväällä. Ja aina juuri kun toivo alkaa hiipua, koehenkilölle annetaan pieni palkinto: hyvä runkosarja, lupaava hankinta tai seitsemän ottelun voittoputki marraskuussa.

Sitten tutkijat tekevät muistiinpanoja.

"Kiinnostavaa", joku sanoo. "Kohde uskoo edelleen mestaruuteen huhtikuussa, vaikka aiemmat tulokset osoittavat täydellistä ehdollistumista pettymykseen".

Ja kaikkein hämmästyttävintä on, että Ilves-kannattaja ei edes kapinoi koetta vastaan. Hän maksaa kausikorttinsa, analysoi uudet hankinnat ja palaa syksyllä hallille kuin laboratoriohiiri, joka on oppinut yhdistämään summerin äänen eksistentiaaliseen kärsimykseen.

Ehkä juuri siinä piilee kokeen todellinen tarkoitus: selvittää kuinka paljon toivoa ihminen kykenee tuottamaan täysin ilman palkintoa.

 

[jurgen]

Ajatus jäi vaivaamaan ja kehittelin eräänlaisen mielikuvaharjoituksen omaa loputonta tuskaa ammentaen:

Välillä alkaa aidosti tuntua siltä, että Ilveksen kannattajat ovat jonkin korkeamman tahon pitkäkestoisessa sosiaalisessa kokeessa. Ei tavallinen ihminen nimittäin voisi altistua vuosikymmenestä toiseen samalle toivon, romahduksen ja "ensi vuonna sitten" -syklille ilman että joku kerää samalla tutkimusdataa.

Ehkä jossain on valkotakkinen työryhmä, joka seuraa monitorilta miten paljon ihminen kestää ennen kuin lopullisesti lakkaa uskomasta ylivoimaan keväällä. Ja aina juuri kun toivo alkaa hiipua, koehenkilölle annetaan pieni palkinto: hyvä runkosarja, lupaava hankinta tai seitsemän ottelun voittoputki marraskuussa.

Sitten tutkijat tekevät muistiinpanoja.

"Kiinnostavaa", joku sanoo. "Kohde uskoo edelleen mestaruuteen huhtikuussa, vaikka aiemmat tulokset osoittavat täydellistä ehdollistumista pettymykseen".

Ja kaikkein hämmästyttävintä on, että Ilves-kannattaja ei edes kapinoi koetta vastaan. Hän maksaa kausikorttinsa, analysoi uudet hankinnat ja palaa syksyllä hallille kuin laboratoriohiiri, joka on oppinut yhdistämään summerin äänen eksistentiaaliseen kärsimykseen.

Ehkä juuri siinä piilee kokeen todellinen tarkoitus: selvittää kuinka paljon toivoa ihminen kykenee tuottamaan täysin ilman palkintoa.

Minua on leimattu tuuliviiriksi, joten 100% varmasti olen tuossa kokeessa mukana koko elinaikani! Tuo kirjoitus sopii täydellisesti tähän!

Olisi muuten täydellinen kohde väitöskirjan tekoon.

 

[Teme-74]

Minua on leimattu tuuliviiriksi, joten 100% varmasti olen tuossa kokeessa mukana koko elinaikani! Tuo kirjoitus sopii täydellisesti tähän!

Olisi muuten täydellinen kohde väitöskirjan tekoon.

Ens vuonna putkahtaa kirja ulos. Kertoo Ilveksen kannattajista jossa päähenkilönä Jurgen.
Mistä tietää vaikka tuliski.

 

[Takaisku]

Lienee aika itsekin laskeutua kesän viettoon hiljalleen ja ainakin vähentää läsnäoloa täällä kunnianarvoisella foorumilla. Kesä kyllä tekee vasta tuloaan mutta se on niin hieno vuodenaika meille ilvesläisille, että sitä samaa se ei ole muille. Meille se on jotakin erityistä. Kesästä ja sen merkityksestä ilvesläisille hieman alla:

Ilves-kannattajan paras vuodenaika ei oikeastaan ole kevät, vaikka urheilullisesti sen pitäisi olla. Kevät on vaarallinen. Siihen liittyy toivoa, odotuksia ja lopulta yleensä jonkinasteinen henkinen romahdus. Ei, todellinen kulta-aika on kesä.

Kesällä Ilves on voittamaton.

Kesällä ei ole tappioputkia, ei jäätyneitä ylivoimia eikä viimeisen hävityn pelin traumoja. On vain aurinkoa, grillin käryä ja loputon mahdollisuuksien meri, jossa uusi "potentiaalinen hankinta" näyttää YouTube-koosteessa aivan NHL-tason pelimieheltä.

Kesä on aikaa, jolloin Ilves-kannattaja suorittaa perinteisiä rituaalejaan. Näihin kuuluu ainakin:
– uusien pelaajien Eliteprospects-sivujen pakonomainen tutkiminen
– harjoitusvideoiden analysointi kuin kyse olisi sotilasoperaatiosta
– "nyt on erilainen fiilis tästä joukkueesta" -mantran hokeminen
– keskustelupalstalla väittely siitä, onko tämä vihdoin se kuuluisa viimeinen palanen
– sekä tietenkin vanhojen kevätpettymysten kollektiivinen unohtaminen.

Erityisen kaunis kesäinen ilmiö on optimismi ilman mitään todellista näyttöä. Pelaaja saattaa olla tehnyt Puolan liigan alemmassa loppusarjassa 12 pistettä, mutta juhannukseen mennessä joku on jo vakuuttunut että "tässä on oikeasti todella kova ja potentiaalinen löytö".

Ja ehkä juuri siksi kesä tuntuu niin hyvältä. Se on Ilves-kannattajan ainoa vuodenaika, jolloin todellisuus ei ole vielä ehtinyt sotkea tarinaa. Kaikki on vielä mahdollista. Kukaan ei ole vielä romahtanut paineissa, kukaan ei ole vielä loukkaantunut ja jokainen uusi projekti näyttää paperilla mestaruuskelpoiselta.

Kesä on siis enemmän kuin vuodenaika. Se on henkinen turvapaikka. Hetki, jolloin Ilves elää täydellisenä vain mielikuvituksessa - eli ainoassa paikassa, jossa sitä ei ole vielä ehditty pudottaa välierissä.

PS: Vuodenajat: Kesä, syksy, talvi, Ilveksen sulaminen (tai Tappara voittaa mestaruuden).

 

[jurgen]

Ei ole turhaan hoettu mantra: "Kesä on ilvesfanin parasta aikaa!"

Näin se on ollut ja aina tuleman pitää.

 

[Takaisku]

Kerta kiellon päälle:

Itselleen ja omalle seuralleen nauraminen on lopulta yksi terveimmistä asioista, mitä urheilukannattaja voi oppia. Varsinkin Suomessa, missä jääkiekosta tehdään välillä sellainen kansallinen tunnetesti, että yhden keväisen välierätappion jälkeen ihmiset käyttäytyvät kuin valtiontalous olisi romahtanut.

Ilves-kannattajalle huumori ei oikeastaan ole edes valinta — se on selviytymismekanismi. Kun vuosikymmeniä elää "ensi vuonna sitten" -syklin keskellä, alkaa ennemmin tai myöhemmin ymmärtää, että vaihtoehtoja on kaksi: joko katkeroitua täysin tai opetella nauramaan koko absurdiudelle.

Ja rehellisesti sanottuna koko suomalainen urheilukannattaminen on välillä niin koomista, että sille kuuluu nauraa. Aikuiset ihmiset analysoivat elokuussa harjoitusottelun ylivoimapeliä kuin kyse olisi Naton kriisikokouksesta. Keskustelupalstoilla yksi voitto tekee joukkueesta mestarisuosikin ja yksi tappio saa ihmiset vaatimaan koko organisaation purkamista atomeiksi.

Itselleen nauraminen pitää myös suhteellisuudentajun hengissä. On hyvä välillä muistaa, että tässä kuitenkin vain seurataan joukkoa miehiä liukumassa jäällä kumipalan perässä. Se ei tarkoita etteikö intohimo olisi aitoa - päinvastoin. Usein juuri aidosti välittävät ihmiset osaavat myös nähdä tilanteiden koomisuuden.

Ja ehkä tärkeintä on, että huumori tekee pettymyksistä siedettävämpiä. Kun keväinen sulaminen muuttuu lopulta meemiksi, vitsiksi tai itseironiseksi tarinaksi, se menettää osan voimastaan. Silloin tappio ei enää murskaa identiteettiä, vaan muuttuu osaksi sitä yhteistä kannattajakulttuuria.

Ehkä juuri siinä onkin pitkäikäisen fanituksen salaisuus: pitää osata rakastaa seuraansa tarpeeksi paljon kestääkseen sen - mutta myös nauraa sille silloin kun se jälleen kerran tarjoaa täydellisen tragikoomisen kevään.