Jos Ilveksen taktisessa tekemisessä tekemisessä on paljon parantamisen varaa, oli sitä kosolti myös Jukureilla. Harvoin näkee joukkuetta, jonka pääsääntöinen avauskuvio on puolen kentän mittainen syöttö siniviivan tuntumassa paikallaan genitaalejaan kaivavalle hyökkääjälle. Viisikko oli jatkuvasti hajallaan ja etäisyydet hirveitä – näistä lähtökohdista sekä puolustaminen että hyökkääminen on aika hankalaa. Kun tähän ynnätään haparoiva maalivahti, vaatimaton yksilötaito (joskin ykköskentän hyökkääjät pelasivat aika hyvin, vaikka väsyivät kolmannessa erässä) ja sakkaava ylivoima, olisi Ilveksen iltapuhteen kuvitellut olevan helppo.
Sitä se ei tietenkään ollut ja jos jonkun mielestä tämä oli "hyvä peli", niin suosittelen vahvasti arviointilaitteiden kalibroimista. Ilves oli kaksi erää karmaisevan huono, Jukureiden, SM-liigan surkeimman joukkueen tasoa. Avauserässä Salmiselle asti päätyi neljä (4) laukausta, joista yksi meni maaliin. Ottelun synkin vaihe ajoittui puolivälin paikkeille, jolloin Ilves oli täysin köysissä, lamaantunut kaukalollinen pelokkaita lampaita. Parempi vastustaja olisi tässä välissä tykittänyt tulostaululle useamman osuman ja mennyt menojaan. Jukurit ei onneksi siihen pystynyt ja söhli otteensa lopulta typerällä kaksiminuuttisella.
Vaikka pelitavalliset ongelmat eivät olleet millään tavalla korjaantuneet, jotakin maagista loppupuolen Ilves-myllytykseen ja henkisen umpisolmun aukeamiseen silti kiteytyi. Ikään kuin kapteeni Suomi olisi heittänyt Myrrän sekavan pelikirjan vaihtoaition roskakoriin ja kehottanut joukkonsa pelaamaan rehellistä ulkojäälätkää mallia kolmesta poikki. Pitkästä aikaa pelaajilla näytti olevan kentällä kivaa, eikä se ole aivan vähäpätöinen asia. Ulkojääilakointi sai myös arvoisensa lopun Salmisen jumiutuessa maaliverkkoon. Oli myös erityisen tärkeää, että onnistumisia siunaantui vaihteeksi myös Saarelalle ja Päkkilälle.
On silti hyvä muistaa realismi: Ilves oli SM-liigan huonointa joukkuetta vastaan enimmäkseen yhtä huono. Myrrä nukkuu kuitenkin ainakin yhden yön paremmin ja sopii toki unelmoida, että lopun vapautunut pelaaminen olisi merkki jostakin paremmasta. Tätä rohkenen näkemäni perusteella epäillä, mutta toisaalta toivo paremmasta huomisesta on Ilves-kannattajan ainoa ystävä.
