Tämä on paskin kevät ikinä. Voittaa paskuudessaan karsintakeväätkin. Masentaa, eikä asiaa helpota lantavarpaiden valmistautuminen kolmansiin peräkkäisiin torijuhliin. Seuraavat viikot vain pakko kestää sitä itsetyytyväistä maireutta, kuunneltava perusherjojen jälkeiset, hieman alentuvat mukaystävälliset tsemppaamiset: "älkääs nyt luovuttako, pää pystyyn, kyllä se teidänkin vuoronne vielä" yms, vmp. Olen hiton kateellinen niille, vaikken haluaisikaan sitä myöntää. Niiltä onnistuu kaikki, aina. Minun rakkauteni on joukkueurheilun Aku Ankka. Lajissa kuin lajissa. Uudet pelaajahankinnatkaan eivät juuri nyt innosta. Voivat toki olla ihan koviakin seppiä. Jossain muualla. Paskasta tunnetusti ei saa loihdittua konvehtia, mutta käänteinen prosessi onnistuu hetkessä, vaatii vain valikoitua seuraa ja oikeanlaista kemiaa. Tähän masennukseen ei auta kemiakaan. Tekisi mieli luovuttaa ja olla uhraamatta enää ajatustakaan turhanpäiväisyydelle nimeltä jääkiekko. Eikä näin saisi tietenkään ajatella. Olen huono kannattaja. Huonoin.
Paitsi sitten ensi syksynä, kun mestaruusjuna lähtee taas puksuttamaan määrätietoisesti eteenpäin ja nousen jälleen kerran toiveikkaana kyytiin, suoraan ravintolavaunuun tietenkin. Rahaa on, mukit täyteen! Lähdön jälkeisten kuulutusten sisällön osaan jo ulkoa. Perille tuskin päästään aikataulun mukaisesti. En aio vaipua synkkyyteen, nautitaan nyt vain matkasta. Liputkin maksoivat maltaita ja jossain tuolla se Eldorado varmasti kuitenkin vielä odottaa. Tai sitten ei.
Pakko silti ajaa.
