KURITTAJA
Luottopelaaja
- Viestejä
- 1 630
Vituttaa. Aivan vitusti. Elämä on tällä hetkellä äärimmäisen syvältä sieltä minne ei päivänvalo paista. Sieltä missä Ilves tätä menoa kohta kyntää.
Eivät hävityt pelit 2000 luvulla kasvanutta Ilvesfania tulisi emotionaalisesti sortaa maan rakoon, mutta nyt puhutaankin poikkeuksesta. Sillä pitkästä aikaa viimeisen vuoden aikana minulla on ollut toivoa. Hallille mennessä on ollut hyvä fiilis, ja oppilaitoksen vääräuskoisille jääkiekon kuluttajile kehtasi aukoa päätä. Alkukauden huumassa saatoin jopa pidempiäkin ajanjaksoja olla täysin ajattelematta lätkää, ja keskittyä elämässä olennaisiin nautintoihin, enkä jatkuvaan kiiman sekaiseen ilves-stressiin. Tammerfors båll klubbanin sekä Kärppien surkeat alkukaudet saivat lätkä-libidoni nousemaan suorastaan kiertoradalle.
Palautus maan pinnalle on ollut kova, ja jopa järkyttäväksi kuvailtavissa. Vaikka sen myöntäminen sattuukin, niin voin suoraan sanoa vuolaasti itkeneeni ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. Aiemmin jaksoin katsoa joka-ikisen pelin livenä hallilla tai kotona, mutta tätä nykyä en ole enää jaksanut vaivautua, sillä jokainen takaiskumaali saa sydämmeni jättämään yhden tai kaksi lyöntiä välistä. Pelien katsominen on yksinkertaisesti liian raskasta. Isä-pappani sanoo minulle että nuoren ikäni vuoksi olen naiivi ja tulisin vielä jokin päivä tottumaan alati jatkuvaan infernaaliseen vitutukseen.
En tirauttanut yhden yhtä kyyneltä edes äitini hautajaisissa, mutta kun tänään illalla katsoin tulospalvelusta illan otteluiden tulokset, tuntui se siltä kuin itse saatana olisi repinyt minusta sielun ulos. Toisin sanottuna vitutus on voimakkaampaa kuin mikään hyvänolon tunne tällä hetkellä, ja olen lopettanut kaikesta nauttimisen. Mikäli ensi viikon bäk-to-bäk otteluista ei tule kuutta pistettä (mihin en usko sillä olen menettänyt kaiken uskoni kaikkeen mikä hengittää), menen nälkälakkoon. Vituttaa siis. Vittu.
Eivät hävityt pelit 2000 luvulla kasvanutta Ilvesfania tulisi emotionaalisesti sortaa maan rakoon, mutta nyt puhutaankin poikkeuksesta. Sillä pitkästä aikaa viimeisen vuoden aikana minulla on ollut toivoa. Hallille mennessä on ollut hyvä fiilis, ja oppilaitoksen vääräuskoisille jääkiekon kuluttajile kehtasi aukoa päätä. Alkukauden huumassa saatoin jopa pidempiäkin ajanjaksoja olla täysin ajattelematta lätkää, ja keskittyä elämässä olennaisiin nautintoihin, enkä jatkuvaan kiiman sekaiseen ilves-stressiin. Tammerfors båll klubbanin sekä Kärppien surkeat alkukaudet saivat lätkä-libidoni nousemaan suorastaan kiertoradalle.
Palautus maan pinnalle on ollut kova, ja jopa järkyttäväksi kuvailtavissa. Vaikka sen myöntäminen sattuukin, niin voin suoraan sanoa vuolaasti itkeneeni ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. Aiemmin jaksoin katsoa joka-ikisen pelin livenä hallilla tai kotona, mutta tätä nykyä en ole enää jaksanut vaivautua, sillä jokainen takaiskumaali saa sydämmeni jättämään yhden tai kaksi lyöntiä välistä. Pelien katsominen on yksinkertaisesti liian raskasta. Isä-pappani sanoo minulle että nuoren ikäni vuoksi olen naiivi ja tulisin vielä jokin päivä tottumaan alati jatkuvaan infernaaliseen vitutukseen.
En tirauttanut yhden yhtä kyyneltä edes äitini hautajaisissa, mutta kun tänään illalla katsoin tulospalvelusta illan otteluiden tulokset, tuntui se siltä kuin itse saatana olisi repinyt minusta sielun ulos. Toisin sanottuna vitutus on voimakkaampaa kuin mikään hyvänolon tunne tällä hetkellä, ja olen lopettanut kaikesta nauttimisen. Mikäli ensi viikon bäk-to-bäk otteluista ei tule kuutta pistettä (mihin en usko sillä olen menettänyt kaiken uskoni kaikkeen mikä hengittää), menen nälkälakkoon. Vituttaa siis. Vittu.
