Eihän se tunnu hyvältä, että edelleen kirvelevän välieräpettymyksen avoimia haavoja suolataan jälleen kerran myös Tapparan mestaruudella. Siitä huolimatta niin kannattajien keskuudessa kuin toimistollakin pitäisi yrittää olla panikoimatta. Jälkimmäisen odotan ammattilaisina käsittelevän tilannetta meitä vahvasti tunteella eläviä kannattajia rationaalisemmin.
Vaikka Ilves-yhteisön menestyksen nälkä on pohjaton, niin siitäkään huolimatta seuraavakaan kausi ei ole mikään pakko voittaa mestaruutta. Tuolla tavalla kasataan vain ihan turhia paineita, joiden alla joukkueella on sitten riski murentua. Olisihan se tietysti hienoa, että nykyinen buumi pystyttäisiin hyödyntämään, eikä riski sen hukkaamisesta ja hiipumisesta ainakaan pääsisi toteutumaan.
Edellä kirjoitettu ei kuitenkaan tarkoita sitä, että pitäisi tyytyä keskinkertaisuuteen, epäammattimaiseen puuhasteluun tai muuhun puolivillaiseen suorittamiseen. Virheistä pitää pystyä myös oppimaan. Vanhan johdon viimeisten vuosien sloganiin "Tekeminen ratkaisee kaiken" liittyy paljon painolastia, mutta sanomana se on kuitenkin edelleen totta. Kaikki kivet pitää kääntää, eikä takista saa aueta matkalla yksikään nappi ja työrukkaset ei saa pudota kädestä liian aikaisin.
Vaikka Tappara on voittanut nyt pari viimeistä kautta kaiken mahdollisen ja on ollut välierissä kymmenen edellistä ratkaisuun asti pelattua kautta putkeen, niin ei sielläkään kannua ole nostettu joka kevät, vaikka seurassa on ollut enemmän tai vähemmän sama työnteon kulttuuri jo vuosikymmeniä. Neljä mestaruutta kymmenessä kaudessa on toki hurja määrä, mutta yhtä monta kertaa joukkue on myös hävinnyt finaalit. Välieräputken pronssiotteluistakin Tappara on hävinnyt toisen eli puolet. Varsinkin välieräputken alussa Tappara hävisi kolme finaalisarjaa putkeen. Vaikka sitä ennen seuran edellisestä mestaruudesta oli vain noin vuosikymmen, olisi varmaan ollut helppo heittää hanskat tiskiin ja todeta, että seura ei voita ikinä enää mestaruutta. Tappara ei kuitenkaan luovuttanut ja loppu on historiaa.
Mestaruuden voittaminen on todella vaikeaa ja se on myös sen hieno puoli. Vaikka kasaisi rahalla paperille minkälaisen unelmajoukkueen, niin siitäkin huolimatta matkalla mestaruuteen tulee eteen paljon satunnaistekijöitä, jotka voivat kaataa unelmat pienten marginaalien kilpailussa, eikä mestaruutta voi vain ostaa. Tuo todellisuus ei muutu miksikään, vaikka pettymyksen hetkellä polkisi maata kuinka ja seisoisi keskarit pystyssä katsomossa.
Tärkeintä on päivästä ja kaudesta toiseen tehdä asiat niin hyvin, että kaikkien palasten loksahtamiseen paikoilleen on mahdollisimman iso todennäköisyys. Omalla toiminnalla ei tietenkään saa olla myöskään vesittämässä menestysmahdollisuuksia. Tuon pitkäjänteisen työn Tappara on taitanut jo yli vuosikymmenen ajan paremmin kuin muut liigajoukkueet. Ilveksellä on viime kausina alkanut olla jokseenkin realistiset mahdollisuudet samaan, vaikka kaukalossa katto on tullutkin vastaan välierävaiheessa jo kahtena vuonna putkeen. Aiemmin välieriin selviäminenkin tuntui lähes mahdottomalta, mutta niin vaan tuokin kynnys on nyt ylitetty lyhyen ajan sisällä jo kahdesti. Kärsivällisellä työnteolla ne vielä ylittämättömäksi osoittautuneet kynnyksetkin on mahdollista peitota.
Kaikki kiteytyy siihen, kuinka kärsivällisesti ja luovuttamatta seurassa kannattajineen jaksetaan tehdä työtä menestyksen eteen. Seurasta ja nykytilasta saa olla jopa ylpeä, mutta ylimielisyys, liian suuret luulot itsestä ja vauhtisokeus vievät turmioon. Voittoja ei voi juhlia etukäteen ennen kuin ne on taisteltu todeksi kaukalossa. Matkalla menestykseen ei ole yleensä oikopolkuja, vaan kasvuun kuuluu monta porrasta pettymyksiä, kunnes ne opitaan selvittämään. Mestaruus tai mestaruudet saavutetaan väistämättä jossain vaiheessa, kunhan omalla tekemisellä ollaan toistuvasti siinä asemassa, että siihen on mahdollisuus kaiken mennessä hyvin.
Mielestäni Ilves on kaikesta huolimatta oikealla tiellä kohti siihen asemaan palaamista. Nyt ei saa kuitenkaan luovuttaa tai pilata kaikkea hätiköimällä.
