No niin, kullannuput. Toimistolla ja muualla. Pakkohan tässä on hetkeksi herätä. Tämän prosessin näkee heti. Mahdollisimman pienellä budjetilla, biisin sisältösaatteena musiikista mitään ymmärtämättömien myyntijormien (jotka toki voivat olla kelpo tekijöitä omassa lajissaan) linjaukset.
Tuloshan on, hieman yläkanttiin arvioiden, poronkäristys possunlihasta, trumpilaiset mittasuhteet saava kansallinen häpeä ja nolous, pasi nurmisen sukellus selvin päin, ay-liikkeen virkistyspäivien iltatanssi satiinipaidassa ja rekka-autollinen c-luokan lannoitetta, joka ei kelpaa edes kepulaisille viljelijöille.
Sietämätön, kestämätön, heikkolaatuinen tekele, jossa edes konesoundeja ei ole saatu ruuvattua aidon oloisiksi. Jossa kurrewesterlundilainen epäpoprock-laulu on autotuunattu tanssilavojen viimeiseksi kännibiisiksi kelpaavaksi.
Se, minkä Maki Kolehmaisen "Kuuden vuoden yksinäisyys" tekee politiikalle, tämä horina tekee jääkiekolle. Ei, vaan kaikelle urheilulle. Urheilu on kuollut, tapettu.
Voi toki analyyttisesti ajatella, että "ei niin vakavaa, sehän on vain biisi", kuten tuossa joku avainasiakkuuskonsultti yllä linjailee. Väärin. Kerron miksi.
Urheiluviihteessä on kyse identiteetistä ja sen luomisesta, vahvistamisesta. Yhteisen identiteetin luomiseen tarvitaan monia keinoja, suunnitellusti ja näkemyksellisesti. Musiikki on kaiken olemassa olevan tiedon valossa keskeinen identiteetin, minäkuvan luoja. Tällainen minä olen, tällaisia me olemme. Tällaisina tahdomme tulla nähdyksi. Jokainen edes välttävän approbatturin sosiologiasta, tai ihan mistä vaan, tehnyt ihminen ymmärtää tämän.
Ilveksen ja sen kannattajien identiteetti ei näy, ei kuulu tuossa kikkareessa sekunnin vertaa (ok, vaikka raipe pieraisisi siinä, niin ehkä se jotain tuottaisi mielikuvan tasolla). Tekstissä ei ole asennetta, melodia on akateemisesti ilmaistuna paska, laulu on lössö kuin hallitusohjelma ja soundeista taisinkin jo jotain myönteistä lausua.
Tämä tussahdus lamauttaa kaiken sen, mikä Ilves on, ja sen mitä siitä vihdoin on saatu luotua. Taisteleva, aggressiivinen, nopea, suurella tunteella logolle, historialle ja faneille pelaava huippujoukkue. Biisin pitää olla samanlainen. Yksikään edellä mainittu adjektiivi ei mahdu edes samaan kirjaan tämän tekeleen kanssa. Faneja nöyryytetään, Ipa-pipaa ei kehtaa edes lapsen päähän laittaa tuon viisun jälkeen.
Minä lupaan ja vannon, vilpiitömästi ja totuudellisesti, että jos hallin PA laitetaan kerrankin tätä kuraa oksentamaan, en tule paikalle, kunnes on olemassa tieto siitä, että Ilveksen peleissä äänentoisto on kuulutuksia ja musiikkia, eikä epätoivoisten lasikuitutapettipäälliköiden brändiörinöitä varten. Jos tätä ei saman tien haudata, tulen hakkeroimaan niin youtuben, Ipaliini-sivut, ja koko interwebin, jotta ketään meitä ei enää koskaan kidutettaisi sillä ymmärtämättömyydellä ja latteudella, jonka vain täydellinen näkökyvyttömyys voi antaa.
Muuten ihan ok biisi.
