Nyt on hehkutettava. Olen metsässäkulkija, ja koko elämäni ajan olen toivonut törmääväni luonnossa ilvekseen. Kun kuljen ison koiran kanssa, tiedän, että villieläimet eivät mielellään ihan nuuhimaan tule. Mutta lauantaiaamuna kello 5.50 kävelin Raholan siirtolapuutarhan läpi koiran kanssa, ja valtavan kuusiaidan katveesta meitä tervehti ilves. Vaalea, arvioni mukaan ehkä naaras koska ei ollut mitenkään järjettömän iso. Toki omaan kotikissaani verrattuna kylläkin. Kaikki (minä, koira ja ilves) säikähdimme hiukan, ja ilves ikään kuin jähmettyi hetkeksi. Upea eläin, kertakaikkiaan. Loikki siitä sitten rinnettä ylös kartanon pihaan.
No, ei siinä vielä kaikki. Hetki sitten palautin lapseni Parolaan lomien jälkeen, ja kotiin ajaessani Iiitalan Shellin ja Tarttilan liittymän välisellä, pimeällä tieosuudella näin jälleen ilveksen. Jarruttaa en ehtiyt, luojan kiitos se pääsi alta pois. Kirkkaissa kohdevaloissa vaikuttavan upeat tupsukorvat, sulava liikehdintä ja turkin täplikäs kuvio painuivat ikuisiksi ajoiksi mieleeni. Väritykseltään Raholan ilvestä ruskeampi, turkissa vahvempi kuvio ja kooltaan selkeästi isompi.
Mitä tästä pitäisi ajatella? Koko 47-vuotisen elämäni aikana en ole nähnyt yhtäkään ilvestä, mutta nyt kolmen päivän aikana kahteen eri kertaan.
Eihän tämä voi nyt tarkoittaa mitään muuta kuin....?
