Kaikki tietää, että Eemeli on poikkeuksellisen hieno ilvesläinen. Ihminen, joka ei sovi valmiiksi painatettuihin muotteihin tai etene liukuhihnaa pitkin kohti isojen pelaajamassojen tyypillistä kourakonetta.
Maailmassa missä pitää olla niin vitun sulava, multitalentti, kansainvälinen, edetä saavutuksesta toiseen ja brändätä tästä kaikesta minäkeskeistä omaa tarinaa useassa eri some-kanavassa... Meillä on pelaaja, joka ymmärtää jo asuvansa maailman parhaassa kaupungissa ja kantavansa rakkaimpia mahdollisia värejä. Pelaaja, jonka työmäärä joukkueen eteen on kaudesta toiseen valtava ja jonka älykkyydestä ei kerro mitään se, ettei hän suostu lässyttämään turhia epämukavuusalueellaan kameran edessä. Nämä kaikki on jo käyty moneen kertaan läpi vuosien varrella.
Mutta se mistä sytyn ehkä kaikkein eniten on aivan selkeästi Eemelin sisällä roihuava palo kukistaa Tappara. Clendeningin 3-3 -tasoitusmaalin yhteydessä näkyy kuinka Suomi haippailee tärkeän osuman tekijää vielä läpykierroksen jälkeenkin. Eemelin voitontahto on aivan samalla tasolla hc fanien kanssa ja se on kaunista.
Erityisesti Suomen, Parikan, Ikosen ja Meskasen kaltaisten lojaalien avainhahmojen kannalta toivoisin, että tällä kaudella vihdoin päästäisiin vuosikymmenien piinasta eroon.