Kuinka sattuikaan, niin tämän viikon Urheilusanomissa käsitellään kiekollisten puolustajien merkitystä nykyjääkiekossa ja erityisesti Liigassa.
Ismo Lehkonen toteaa, että jääkiekkoilun nykyinen megatrendi on pelin nopeutuminen ja siihen olennaisesti liittyvä pelipaikattomuus, johon useimmat liigavalmentajat pyrkivät.
Niin se aika kuluu. Taisi olla vielä viime kaudella, kun tälläkin palstalla jotkut kirjoittajat tyrmäsivät näkemykseni pelipaikattomuudesta, ja nyt se alkaa olla jo vallitseva tyyli tai ainakin tavoite Liigassa. Sen verran voinen todeta, että ennakoin suuntauksen jo ennen kuin Mannerin Kärpistä tiedettiin mitään, sillä kirjoitin kaksi vuotta sitten: "Muuten olen ollut jo pitkään sitä mieltä, että seuraava suuri pelifilosofinen muutos jääkiekkoilussa on 'totaalinen jääkiekko.' Eli pelitapa, jossa pelipaikat menettävät merkityksensä."
Oleellista Lehkosen analyysissä on kiekollisten puolustajien merkitys pelipaikattomuudessa, sekä siinä tilanteessa, jossa puolustaja on kiekonriiston hetkellä paremmissa asemissa nopeaa hyökkäystä varten kuin keskushyökkääjä, että hyökkäysalueen pelissä, jolloin puolustajat vaihtavat hyökkääjien kanssa paikkoja ja nousevat aktiivisesti maalin edustalle.
Lehkosen mielestä pelipaikaton hyökkääminen yhdistettynä pelin nopeutumiseen ja joukkueiden suurempaan karvausintoon on nostanut pakkien vaatimustason paljon aiempaa korkeammalle. Vanhan ajan raskasjalkaisilla ja kankeilla peruspuolustajilla ei ole enää juurikaan käyttöä nykyajan jääkiekossa:
Oman ruudun täyttäminen puolustuspelissä ja ensimmäisen helpon syötön antaminen ei enää riitä, vaan puolustajien on oltava myös hyökkäyspelin moottoreita. Monipuolinen luistelutaito on puolustajan tärkein ominaisuus.
Ihan kuin olisin tuosta joskus maininnut.
Lehkonen nostaa esiin joitakin nuoria puolustajia, jotka ovat suistaneet kokeneempia kollegojaan pienempiin rooleihin: Oskari Laaksonen, Roni Allén, Ville Heinola ja Teemu Kivihalme, joita yhdistää sulava luistelutaito ja kyky tukea aktiivisesti hyökkäyksiä. Lisäksi he ovat taitavia avaamaan peliä kovilla murtavilla syötöillä ja harhauttamaan itsensä pois painekarvauksen alta. Muutoksen voi Lehkosen näkemyksen mukaan havaita jopa puolustajien ruumiinrakenteesta. Paljon luistelevien pakkien työmäärä on valtava, joten heidän on oltava kestäviä ja ketteriä. Kamppailuvoimaa pyritään kompensoimaan tasapainoa ja jalkojen sekä keskivartalon lihaksia vahvistamalla.
Lehkosen mielestä keskushyökkääjät ja kiekolliset puolustajat ovat lähes yhtä suuressa vastuussa joukkueensa kokonaispelaamisessa: "Tästä syystä peruspuolustaja, kun termillä tarkoitetaan perinteistä puolustavaa puolustajaa, on pikkuhiljaa kuolemassa sukupuuttoon."
