Vs: Kevään play-off seuranta
Olipa mahtava ottelu. Tosin samalla kyyneleet mäjähtelevät näppäimistölle, kun rupeaa miettimään kuvitelmissaan Ilvestä finaaleihin. Sitä tunneskaalaa, kun Ilveksen pelaajat ajaisivat taklaukset loppuun, viivelähdöillä pääsisivät maalipaikoille, joku repisi vastustajalta suunnilleen pään irti kahinoissa. Milloin me saamme kokea tätä maistuvaa nektaria?
Takaisin tosimaailmaan. Lyhyt analyysi ottelusta ja sarjasta muutenkin:
- jos tappara haluaa voittaa, niin kiekon luovuttamisella sitä ei tehdä. Rautakorven pitää iskostaa pelaajille roiskimisen ja alivoimaisten hyökkäämisen noidankehästä. Tänään tappara pystyi hieman eilistä paremmin pitämään vallan välinettä, vaikka orastavasti meinasikin siitä liiaksi luopua. Olisinpa laskenut tilanteet - olisi voinut verrata 2.otteluun.
- oranssiryhmällä ei ole vara olla kuin tyhmällä, eli ottaa turhia jäähyjä. Hermokontrolli on aivan piripinnassa. Ylikiehuminen on nurkan takana. Beetlesin pitää pysyä itsekin viilipyttynä, sillä kiekko on vallan väline ja siinä pelaamisessa ei voiteta ylikoohottuneella melskaamisella. Pidä kontrollli kiekossa ja tunteessa, mutta marinoi pelaamisesi sopivalla mentaliteettihöyryllä. Ville Nieminen oli hieno esimerkki modernin jääshakin tunnemaustamisesta. Sitä ei ripoteltu liigaa.
- Joe "one man" Army on turhautunut. Rupeaa muistuttamaan kiukuttelevaa Ovetskinia. Mikäli ei tee paikoista, niin ajelehtii jääaavikolle, jossa mieli ei hengitä. Toisaalta jos saisi yhdenkin maalin, niin voisi tulittaa tapparan palasiksi. Armian hymy on väkinäinen, vaikka ässät tekee maaleja, sillä hän ei ole niitä itse latonut sisään. Patapekoilla on nyt potentiaalia kaivon pohjalla ja sitä ei voi olla käyttämättä, mikäli meinaavat kairata mestaruuden. Yhden pelin ihmepelaajilla ei viedä koko sarjaa.
- ässiltä ei löydy viivasta varsinaista tarkkaa kanuunaosastoa. Sen sijaan toisella finaalijoukkueella on Teemu Aalto, joka muuten ei ole erikoinen pelaaja. Silti tässä on iso ero joukkueiden välillä. Sinänsä kummaltakaan ei löydy kuitenkaan todellista huippupakkia, kuten usein menestyvillä seuroilla on. Shane Heshka on enemmän eräänlainen melkein-pelaaja. Väitän, että jokin iso virhe veisi miehen pitkälle korpivaellukselle. Nyt itseluottamus kasvaa koko ajan, mutta taidot eivät olekaan ihan samaa luokkaa. Todettakoon kuitenkin, että molempien ryhmien puolustukset ovat tasaisen tasokkaita. Heikkoja lenkkejä ei löydy...varsinaisesti. Toki mm. Dale Clarke ja Pekka Saravo ovat hieman ongelmissa nopeissa painetilanteissa.
- upea finaalisarja, joka on edelleen varsin avoin. Paikallisvastusjan mahdollisuudet ovat pelitavassa. Mikäli he pitävät kiekkoa ja ovat sen kanssa kärsivällisiä, niin ässät saattavat väsyä ja pelata itsensä ulkopuolelle. Jos tappara luopuu liiaksi kiekosta, niin ässät kyllä iskevät. Toisaalta ässien peli on yksiulotteista ja kiinni tapparan tekimisissä. Porilaisten on vaikea itse ottaa aloitetta, sillä heidän juna puskee samaa vauhtia ja tyyliä molempiin suuntiin. Heidän pelaamisessa on yksi vain vaihde ja se on usein liian epäorganisoitu, vaikka satunnaisesti se saattaakin tuottaa riistoja ja tilanteita. Kevyen Chewbacca-parran omaavan miehen joukkue kaipaisi myös enemmän kiekkokontrollia, mutta vaikuttaa, että se ei halua sitä pelata. He luottavat aika-ajoin liiaksi eräänlasieen nopeampaan pystysuuntaiseen tai ainakin usein riskikaabelistikin syväkarvaavaan vauhtipelaamiseen.