Vs: Miten jaksat kannattaa Ilvestä?
13-vuotiaana avasin vain yhtenä iltana sattumalta television, josta puolihuolimattomasti katsoin että sieltä tulee jääkiekkoa. Selostajan puheesta ymmärsin että kyseessä SM-liigan semifinaalit ja otteluna Ilves-Jokerit. Muistan kuinka tuossa ottelussa Burakowsky teki älyttömältä tuntuneen maalin nollakulmasta ja kuinka televisiosta kuului lähes hurmosmainen "ILVES, ILVES"-huuto. Olin myyty: Suomessa on sittenkin joku seura joka voi voittaa itse Jokerit. Jotenkin siitä vain jäi kipinä itämään ja seuraavana syksynä ymmärsin, että "tuossa se on". Ilveksen "valitsemiselle" ei ole mitään järkevää syytä: en ole syntyperäinen tamperelainen, perheessäni ei juuri urheilua seurattu eikä minua viety lapsena peleihin. Klassisesti voi siis sanoa etten valinnut seuraa, se valitsi minut.
Myöhemmin olen joutunut huomaamaan ettei kannattaminen ole järkevää puuhaa. Etenkin nuorempana voiton jälkeen koko kehon valtasi hyvä olo ja koko maailma tuntui olevan avoinna. Tappion jälkeen taas kaikki tuntui olevan itseään vastaan eikä mihinkään pystynyt keskittymään. Tämä oire on kuitenkin viime vuosina parantunut, koska jatkuvat tappiot ja alisuorittaminen ovat aiheuttaneet tilanteen jossa pelit kiinnostavat yhä vähemmän ja tappiot eivät jaksa enää harmittaa, niihin on vain turtunut.
Mikä edelleen pitää kiinni Ilveksessä? Yksinkertaisesti vain rakkaus. Ilveksen matkassa pienestä pojasta on kasvanut aikuinen mies omine valintoineen. Ystävät, elämänkumppanit, ympäristöt ja kiinnostuksen kohteet ovat vaihtuneet, vain Ilves on pysynyt koko ajan mukana. Ei ole syytä miksi Ilveksen rinnalla pysytään, koska Ilvestä ei myöskään voi jättää mistään syystä. Kun on kerran vetänyt tuon paidan päälleen se pysyy aina sydämessä. Voisitko täydestä sydämestäsi tuulettaa SaiPan, Tapparan tai Jokerien maaleja,? Ehkä joku pystyisi, minä en koskaan. En varmaan voisi elää itseni kanssa sen jälkeen, jos kääntäisin kelkkaani ja vetäisin jonkun toisen paidan päälle.
Pidän myös jääkiekosta yleensä. Katson vuoden aikana paljon muitakin pelejä kuin Ilveksen pelejä ja ne ovat mukavaa viihdettä. Ilveksen peliä ei kuitenkaan lähdetä katsomaan, sitä mennään elämään. Ottelutapahtuma itsessään on elämys ja parhaimmillaan pelipäivä on juhlapäivä. Kaikesta huolimatta, 10 minuuttia ennen pelin alkua minut täyttää se sama kihelmöivä jännityksen tunne minkä muistan ensimmäisestä SM-liigaottelustani: Kohta saa nähdä jotain oikeasti suurta ja jännää!
Valitettavasti jos minun nyt pitäisi valita, valitsisin toisin. Jos maailmassa olisi edes vähän oikeudenmukaisuutta, olisi minullekin suotu vuoden 2001 jälkeen edes pieni murunen siitä ilosta, minkä voi kokea kun oma joukkue onkin oikeasti hyvä. Edelliset vuodet ovat olleet todella raskaita kannattaa Ilvestä. Enää en viitsi kovaan ääneen julistaa omaa Ilves-faniuttani vieraassa porukassa kun en jaksa kuunnella sitä kuittailun ja nälvimisen määrää. Toivoisin että joskus minullekin suotaisiin pieni pala onnea Ilves-kannattajana, että joskus hallille voisi lähteä hakemaan voittoa eikä vain toivomaan että jos nyt kaikesta huolimatta kuitenkin tänään voitettaisiin. Enää en jaksa oikein muistaa miltä voittaminen tuntuu tai miltä tuntuu pelata muustakin kuin karsintojen välttämisestä. Toivoisin että jonain päivänä Ilveksessä alettaisiin tekemään oikeita asioita, vaatimaan enemmän ja hakemaan oikeita tavoitteita eikä vain kituuttamaan joten kuten hengissä.
Entä miten jaksaa kannattaa Ilvestä? Koska toivo kuolee viimeisenä. TOIVO. KUOLEE. VIIMEISENÄ. Kaikkien turhautumisten, pettymysten, itkujen ja tappioiden kypsyttämän mielen alla elää kuitenkin pienen pieni toivon siemen siitä että joskus on toisin. Urheilussa minua viehättää erityisesti sen ehdottomuus ja yksi urheilun periaatteista on, ettei koskaan saa luovuttaa, aina on taisteltava loppuun asti. Niinpä en missään nimessä halua luovuttaa vaan yksinkertaisesti vain toivoa että joskus tämä kaikki muuttuu. Unelmia pitää ihmisellä olla. Minä unelmoin vaikeimpina hetkinä, että kenties joskus kevät onkin Ilves-fanin parasta aikaa. Joskus Ilves pelaa muustakin kuin tappion välttämisestä. Että joskus tulee se aika, kun muut voivat kateudesta vihreinä seurata Ilveksen juhlintaa ja joskus tästä kaikesta kärsimyksestä saa jonkun palkinnon.
Olenko naiivi? Epärealistinen? Enkö minä nyt hitto vieköön vain ymmärrä ettei sellaista aikaa koskaan tule? En jaksa välittää. Ilves on ainoa mistä minä välitän.