Ei nyt kuitenkaan ole tarpeellista väittää, ettei väkivallalla olisi ultras-kulttuurissa minkäänlaista osaa - sehän olisi älyllistä epärehellisyyttä. Vaikka moni ultra-kannattaja kuin myös ryhmä näkee väkivallan eri tavalla kuin moni tavallinen kannattaja, niin siitä on silti pitkä matka jalkapallohuliganismiin, joka on erillinen alakulttuurinsa, jossa ensisijainen asia on väkivalta. Huligaanit usein myös myöntävät avoimesti sen, että tappelu jossain soramontulla on tärkeämpi asia kuin seuran kannattaminen - tärkeämpää kuin ottelu, yhdessä koettu matka otteluuun tai ottelussa luotu tunnelma. Sehän on järjetöntä, koska urheilu on pelkkä veruke väkivaltaan. Siinä ei ole mitään ihailtavaa tai kunniallista.
Monessa maassa - kuten Saksassa - on olemassa erikseen ultras-ryhmiä ja huligaaniryhmiä. Siinä missä ultras-ryhmät tunnustavat avoimesti kopioineensa italialaisen tavan kannattaa, myöntävät huligaaniryhmät edustavansa nimenomaan Englannista lähtöisin olevaa tappelukulttuuria. Esim. joku Frankfurtin huligaaniryhmä saattaa matkustaa jonnekin venäläiselle pellolle tappelemaan toisten huligaanien kanssa, niin uskomattomalta kuin se kuulostaakin.
Entä
ultras? Mitä tuo vihaamanne kulttuuri sitten pitää sisällään? Pääosin juuri sitä, mitä te sanotte kaikkien arvostavan, vaikka te halveksutte heitä. Tapa kokoontua, esiintyä omien tunnuksien takana, luoda - tai vähintäänkin pyrkiä luomaan - otteluista spektaakkeleita, laulaa, kannattaa ääneen toden teolla; visualisoida katsomo tuomalla sinne lippuja, bannereita, poeettisiakin ulottuvuuksia saavuttavia viestilakanoita, soihtuja ja savuja (olivat ne kielletty säännöissä tai ei) unohtamatta tietenkään
tifoja, katsomo
taidetta, joka vaatii suunnittelua, luovuutta, työtä, aikaa sekä rahaa. Paradoksaalista kyllä, mutta alakulttuurin sisällä esiintyvä alakulttuuri sisältää korkeakulttuurisia piirteitä. Mutta ennen kaikkea, mikä kaikkia ultria yhdistää, on halu seurata omaa seuraa mahdollisimman läheltä, aina & kaikkialla; matkustaa paskan hajuisessa bussissa jalkapallon perässä pitkin maata ja onnekkaimmat koko maanosaa. Korkein intohimon muoto, joka näyttää monien silmään myös suoralta hulluudelta. Tapahtuu ylilyönti, jolla on/ ei ole yhteys kannattajaryhmään, ja kaikki tämä unohtuu, ja ultrasta, seuran intohimoisimmasta kannattajasta - jokaisesta sellaista, oli ylilyöntiin osaa tai ei - muodostuu yhteiskunnan hylkiö, luuseri ja ennen kaikkea huligaani (tai varmaan jotain sinne päin), jota ei missään nimessä kiinnosta oma seura tai ylipäätään edes koko laji, ei lainkaan siitäkään huolimatta, että iso osa heistä seurasi joukkuetta ~ 100 ottelua kaudessa, matkustaen seuran takia kaikkiin ilmansuuntiin toteuttaakseen intohimoaan, laulaakseen, kannattaakseen ja kulkeakseen takovan rintansa näyttävään suuntaan. On totta, että yksittäisellä pelitapahtumalla, tuomarivirheellä tai taktisella aspektilla ei ole kannattajalle lopulta paljonkaan merkitystä, mutta väite siitä, että heillä ei ole mitään tekemistä seuran tai lajin kanssa, on paskapuhetta.
Un nuovo nome ti hanno già dato pazzo, teppista, emarginato,
I giornalisti voglion spiegare solo che un ultras ti può capire
Mutta ymmärrän, on helppo yleistää. Kaikki tekevät sitä, myös monet ultrat yhtä lailla tekevät sitä. Vuonna 2007 arezzolaisen Autogrillin edustalla carabiniere Luigi Spaccarotella päättää ymmärtämättömästä syystä avata tulen autossa rauhallisesti istuvaa s.s lazion intohimoista kannattajaa,
Gabriele Sandria, kohti traagisin seurauksin; seurauksin, joiden takia nuoren miehen vanhemmat eivät enää koskaan saa poikaansa kotiin. Halu löytää syyllinen, halu löytää selitys tapahtumiin saa yleistämään: A.C.A.B. Varsinkin kun väkivaltakoneiston väärinkäyttö ei ollut ensimmäinen kerta, vaan esimerkkejä on lukuisia, kuten pari vuotta ennen tapahtumaa brescialainen Paolo Scaroni joutuessaan seitsemän poliisin pahoinpitelemäksi saaden vakavia elinikäisiä vammoja, turhautuminen on suurta. Tekeekö tapaukset kaikista poliiseista paskiaisia? Ei tietenkään, mutta tiettyjen ikävien yksittäistapausten sattuessa kerta toisensa jälkeen, narratiivi siitä on helppo muodostaa.
”Celerino assassino, celerino assassino!”
Ultralle usein väkivalta on yksi - yleensä viimeinen - keino puolustaa omaa ryhmää, omaa elämäntapaa. Siinä missä tavallinen ihminen (katsoja) hyökkäyksen kohteeksi joutuessaan juoksee karkuun, ultra ei useinkaan tee sitä. Monikaan ei voi koskaan ymmärtää sitä, tai edes hyväksyä, koska isolle osalle se on kaukana normaalista tavasta toimia. Ei voi siis väittää, etteikö ultrien mentaliteetissa myös jossain määrin glorifioitaisi väkivaltaa luonnollisena keinona ryhmän puolustamiseksi; ryhmän, josta monelle on muodostunut toinen - osalle jopa ensimmäinen - perhe. Oletusarvoinen ajatus kuitenkin on, ettei väkivaltaa hakemalla haeta, vaan se saattaa muodostua kahden toisiaan vihaavan ryhmän - usein sattumalta - kohdatessa ottelutapahtuman yhteydessä (sen jälkeen) liian suuriksi nousseiden tunteiden seurauksena. Joka tapauksessa väkivaltaiset kohtaamiset ovat ultrien maailmassa isossa kuvassa harvinaisia, mutta näyttäytyvät suurelle yleisölle kaiken näkyvimmin otsikoiden välityksellä, kaiken muun - ylempänä mainitun - jäädessä mainitsematta. Jokainen ultra ei missään nimessä edes koskaan joudu kohtaamaan tai käyttämään fyysistä väkivaltaa (verbaalista kylläkin), mutta ei voi silti sanoa, ettei ultras-piireissä yleisellä tasolla suhtauduttaisi fyysisen kamppailun mahdollisuuteen tietyissä tilanteissa tavallista katsojaa paljon avoimemmin. On siis usein mahdollista, että jossain tilanteissa - muttei suinkaan aina - jalkapallon yhteydessä tapahtuneeseen väkivaltaan osallistuneet tekijät ovat niitä samoja, jotka ovat keskeisessä osassa luomassa myös niitä kulttuurisia piirteitä, joita katsomoissa iso osa urheilun ystävistä kunnioittaa. Ultras-kulttuuri pitää sisällään piirteitä, joita ulkopuolisen on hyvin vaikea koskaan ymmärtää mutta toisaalta myös kasapäin piirteitä, joita iso osa nimenomaan toivoo enemmissä määrin elävöittämään suomalaisia katsomoita. Totta kai toimintaa saa kukin kritisoida, ja paljon kritiikistä on myös perusteltua, mutta valitettavasti sinä, tuulipukumies, et ole silti se, joka määrittää järjestäytyneen kannatuksen, ellet itse ole osallisena siihen.
Barbaarisena näyttäytyvän urbaanin heimosodan taustalla usein vallitsee historiallinen ja suuri, joskus itse lajiakin suurempi viha. Viha on voimakas sana, enkä osaa sanoa, missä määrin suomalaiset ultra-kannattajat oikeasti toisiaan vihaavat, mutta monissa ympäristöissä viha on ihan aitoa. Mikäli jotkut kaupungit ovat sotineet historiassa toisiaan vastaan ja vihaavat tänäkin päivänä toisiaan, niin olen sen verran kulttuurirelativisti, etten koe olevani ulkopuolisena oikea ihminen sanomaan “hei, eihän tossa ole mitään järkeä, lopettakaa tuo paska”. Jokaisen vihasuhteen monisyisen taustan avaaminen vaatisi oman tekstinsä, joten pysykäämme täällä vain yleisellä tasolla.
Sivullisiin kohdistuva väkivalta on luonnollisesti huliganismia, joka ei tapahdu ultras-ryhmien järjestämänä. Mutta kuten aikaisemmin kirjoitin, niin myös tällaista huligaanikäyttäytymistä voi tulla ultras-ryhmien sisältä, mutta se ei edusta ryhmien ideaalia. Kun joku lahtelainen nisti käy vetäisemässä satunnaiselta viattomalta Ilves-fanilta purukaluston paskaksi väärän värisen huivin takia, niin siitä vastuuta tuskin voi vierittää ryhmälle, mutta mikäli tekijä johonkin ryhmään kuuluu, niin olisi ryhmän toki reagoitava siihen, ettei vastaava raukkamaisuutta pääse tapahtumaan.
Voi olla, ettei osan mielestä tämäkään teksi kuulu tälle foorumille, mutta tähän otsikkoon se kuuluu vähintään yhtä paljon kuin otsikosta toiseen jatkuva länkytys siitä, että lipussa lukevat kuusi kirjainta, tuo latinaperäinen termi tai akronyymi genovalaisesta seinäkirjoituksesta, on pahaksi ihmisten hyvinvoinnille. Suomalainen ultras-kulttuuri on kasvuvaiheessa, ja mielestäni Ilveksen tietyt kannattajat myös elävät sen aallonharjalla - vallankumous saattaa tuoda mukanaan lieveilmiöitä, mutta ei pyyhi pois jaloa ajatusta yhteisöllisyydestä, lojaaliudesta ja miksei myös siitä jaetusta sämpylästä. Älkää kuitenkaan huoliko, vierailuni ei tule olemaan pitkäaikainen.