Anteeksi, että jatkan edelleen avautumista, mutta kaiken hyvänkin keskellä ärsyttää moni asia. Osa liittyy Nokia Arenaan, osa ehkä ottelutapahtumaankin.
Jääkiekosta, SM-liigasta ja ylipäätään urheiluviihteestä puhutaan paljon tunnebisneksenä. Sitähän urheilujoukkueen tapahtumien seuraaminen pitkälti on. Mistä muodostuu ne tunteet, joiden kokemisesta me olemme valmiita maksamaan ottelulipuista ja fanituotteista?
Areena on toki moderni ja siisti, helposti saavutettavissa jne. LED-kaukalo, kattoprojektorit, mediakuutio, äänentoisto yms. tekevät paikasta elämyksellisen ja digitaaliset pinnat ovat varmasti areenan monipuoliselle käyttämiselle käteviä, kun "sisustus" on mahdollista vaihtaa yhdellä napin painalluksella. Kaikki nuo asiat ovat epäilemättä tärkeitä ihmisten viihtyvyyden kannalta. Väitän, että noihin teknisiin hienouksiinkin on mahdollista turtua ja jossain vaiheessa arkipäiväistyessä ne menettävät uutuudenviehätyksensä. Liigajoukkueiden pitkän aikavälin tavoite lienee kuitenkin saada katsomoihin ihmisiä säännöllisesti, eikä vain yhden kerran ihmettelemään uuden areenan kirkkaasti vilkkuvia valoja.
Kaiken muokattavuudessa on myös kääntöpuolensa. Minun elinaikanani Ilves on voittanut tasan yhden miesten Suomen mestaruuden jääkiekossa. Silti olen vuosikymmeniä katsellut Hakametsässä pitkää mestaruusviirien riviä ja kuullut itseäni vanhemmilta kannattajilta tarinoita mestaruuskausista, entisistä pelaajista ja myös ei niin hyvin menneistä kausista. Moni on kuullut nuo tarinat vanhemmiltaan tai isovanhemmiltaan, jotka ovat vieneet peliin ensimmäistä kertaa ja sen jälkeen vielä lukuisia kertoja uudestaan.
Itsellekin on ehtinyt kertyä monia iloisia ja ikäviä muistoja Ilveksen otteluissa, paljon katsomosta ja hallin käytäviltä tuttuja ihmisiä jne. Vieläkin Hakametsään mennessä nuo asiat pulpahtavat mieleen, vaikka liigajoukkueet ovatkin jättäneet sen taakseen. U20-joukkueen tai vaikka Kooveen peleissä nuo kuitenkin palaavat mieleen, eikä vähiten katossa edelleen roikkuvien viirien ansiosta.
Nokia Arenassa itsessään mikään ei muistuta sen paremmin Ilveksestä kuin Tapparasta. Varsinkaan jos käy siellä jossain muussa tapahtumassa kuin näiden kahden joukkueen pelissä. Nokia Arenassa Ilveksen ja Tapparan kymmenien vuosien historia on kuin nettilinkin takana. Yhdellä klikkauksella saa eteensä kirjaston verran tietoa, mutta vain niin kauan kuin linkkiä jaksetaan päivittää. Riskinä on, että jonain päivä linkki on rikki ja kaiken sen historian sijaan eteen tulee virheilmoitus, että vanhentunut linkki ei ole enää toiminnassa. Areenassa puretaan jokaisen ottelun jälkeen tuo linkki ja rakennetaan seuraavaan peliin uudestaan erikseen.
Meidän täytyy toki elää tässä päivässä ja historian menestys ei voita yhtään peliä tai mestaruutta nykyisen joukkueen puolesta. On silti tärkeää muistaa, mitä Ilves on, mitä se on ollut, mistä se on tullut ja ketä kaikkia siinä matkalla on ollut mukana. Liian monen seuran kohdalla esimerkiksi nettisivuilla ollaan kiinni vain kuluvassa kaudessa. Tai viimeistään parin vuoden välein tehtävän nettisivu-uudistuksen mukana häviää ne edelliset kaudet. Jopa Liigan nettisivujen kanssa käy joka kerta sama juttu, että eteen tulee vain kuolleita linkkejä ja tilastoja myöten häviää avoimesti saatavilla olevaa tietoa bittiavaruuteen.
Voihan olla, että areenastakin tulee vielä ajan kanssa oikea koti, kunhan kokemuksia kertyy enemmän. Esimerkiksi kyllä minä vieläkin muistan, millä paikalla istuin, kun Antti Saarela laukoi hattutempun areenan ensimmäisessä ottelussa tai Konna ratkaisi Kärpät-puolivälieräsarjan tai mistä seurasin pronssimitaliottelua KooKoota vastaan. Mikään areenassa ei kuitenkaan muistuta noista tapahtumista. Nuo kokemukset ovat lämpimänä tunteena vain muistissani ja yhteisenä kokemuksena heidän kanssa, jotka olivat tuota hetkeä jakamassa.
Jääkiekkojoukkue viihdebisneksenä ei ole yhden ottelun WOW-elämys. Se ei ole mikään kertakäyttöinen elokuvakokemus tai vastaava. Kannattajan matka voi kyllä alkaa yhdestä ottelusta, mutta matka säännölliseksi katsojaksi on joukkueen ja pelaajien tarinan seuraamista kausi kerrallaan ja kaudesta toiseen. Tunnebisneksen tunne ei tule vilkkuvista valoista, vaan yhdessä koetuista asioista ja siitä mitä joukkue edustaa sen matkaa seuraaville.
Ilves on ottelutapahtumassaan rakentanut paljon yhteisöllisyyden varaan. Areena ei kuitenkaan tällä hetkellä pysty täysin täyttämään tarvetta yli 90-vuotiaan seuran eri sukupolvien yhdistämiseen ja yhteisöllisyydelle myös sukupolvet ylittävässä muodossa. Osa näistä sukupolvista ei ole enää keskuudessamme muutenkaan. Tuon puutteen näkyvin symboli on puuttuvat mestaruusviirit ja oikeastaan kaikki muukin jääkiekosta muistuttava areenassa. Yhden vieraskannattajien päädyssä olevan ravintolan valokuvat eivät tuota tarvetta täytä.
En tiedä, mitä pitäisi tehdä, että areenayhtiön johdossa tajuttaisiin tällaiset asiat. Voi olla, että siellä Excel-taulukon euroja tuijottaessa tällaiset asiat eivät voisi vähempää kiinnostaa. Syytä kuitenkin olisi kiinnostaa.
