Se mikä minua askarruttaa tapaus Laaksosessa, on että onko hänellä liikaa itseluottamusta vai sen puute? Molempia arvioita on täällä esitetty siitä selvyyttä saamatta. Ainakaan tietynoloinen veijarin habitus tennispelaajamaisine mailanpyörityksineen ei ole vähentynyt, eikä (tyhmän) rohkeutta vaativat pikku temppuilut omalla puolustusalueella, usein alimpana miehenä.
Keskittyminen ja vakavoituminen joukkuepeliin on selvästi nyt nuoren miehen puute, mutta aikaisemmin myös etu. Se mikä oli alussa raikasta ennakkoluulottomuutta kaikkea kohtaan teki hyvin liikkuvasta Laaksosesta sensaation ja tätä painolastia on miehen nyt kannettava vaikka päätä seinään lyöden.
En usko että Kiven valmennuksella oli psykologista silmää huomata, miten pelaajan hahmotuskyky alkoi pikku hiljaa rapistua ja taidokkuus ja sankaruuden havittelu alkoi muuttuakin riskipeliksi. Todennäköistä oli että sen joku jo silloin valmennusryhmässä huomasi, mutta ei Kivi, jonka uskon viime kädessä vastanneen peluutuksesta.
Joka tapauksessa Laaksonen on edelleen vain aihio, raakile, mutta tietysti erinomainen sellainen. Laaksosen suurin este jääkiekkoilijan unelmiin on pää. Massaa saa aina lisää ja laukaus kehittyy, mutta millä saat poisopetettua ajatusmaailmasta sellaiset rakenteet, jotka kehitystä vievät väärään suuntaan? Se on niin kuin koiran ja lapsen opettaminen, varmasti todella vaikeaa. Ensimmäisenä yrittäisin selventää pelaajalle sen ongelman, johon Brooks tuossa edellä viittasi ja jonka parantaminen tuntuisi olevan aika simppelikin toteuttaa. Kun Oskarilla on näppärällä, lähes ylivertaisella luistelutekniikalla kyky muodostaa tilaa ja aikaa, pitäisi olla helppo saada kiekko välittömästi, toistetaan vielä v-ä-l-i-t-t-ö-m-ä-s-t-i liikkeellä olevalle hyökkäykselle, jopa päätypurku on parempi kuin kaikki hidastelu ja kiemurtelu, jotka jatkuvasti aiheuttavat viisikkopeliin virhekoordinaatioita ja pahimmassa tapauksessa hiuksia nostattavia vaaratilanteita.
