Joukkueen arviointi huonon jakson jälkeen on aina melko vaikeaa. Selvästihän suurena haasteena on runsas vaihtuvuus hyökkäyspäässä ja uusi pelitapa. Oma usko riittää valmennukseen, ja siihen, että pelin taso nousee sille levelille, että neljän joukkoon rypistellään. KalPa ja Pelicans parilta viime vuodelta esimerkkejä siitä, että riittävän hyvä materiaali ja hyvin toimiva peli vievät pitkälle.
Silti Tillu on ansainnut kritiikkinsä. Pudotuspeleissä harvoin nähdään sarjoja, jotka ratkeavat siihen, että toinen joukkue on pelillisesti jatkuvasti niskan päällä. Pelit ratkotaan loppujen lopuksi pienissä hetkissä, ja lähes poikkeuksetta sarja ratkeaa siihen kumman johtavat ratkaisupelaajat ovat kovempia kuin toisen niillä tärkeillä hetkillä. Ja toisaalta kumman maalivahti pystyy tärkeillä hetkillä nappaamaan niitä yksittäisiä isoja torjuntoja.
Ilveksen kokoonpanosta on vaikeaa löytää tällä hetkellä kovinkaan montaa karismaattista ratkaisijaa, jotka kaivavat kivekset lahkeesta ja painavat kiekon yhdestä paikasta sisään (terveisiä vaan viime vuoden Kodytekille) . Enkä vaan vieläkään usko Malekiin alkuunkaan siinä, että kävisi pelejä ryöstämässä.
Henkinen puoli pelistä on osalle selvästi hieman mysteeri. Maalien vaikutus lataukseen ja peliin on valtava. Ne lamaannuttavat ja toisaalta ajavat flowhun. Ilveksen huonon vaiheen vaikeudet olivat pitkälti myös henkisen puolen ongelmia vastustajan ajoissa tehdyistä halvoista johtomaaleista, ja toisaalta hyvän vaiheen voitot seurausta Ilveksen aikaisista johtomaaleista ja niiden tuomasta flowsta.