Toivottavasti nämä nuorten kisat avasivat myös suomalaisen kiekkoväen silmät jääkiekon pelilliselle evoluutiolle. Ei ehkä niinkään sille, millaista peliä nyt pelataan, vaan sille, millaista peliä pitäisi pelata. Suomi voitti maailmanmestaruuden ennen kaikkea siksi, että nyt maltettiin pelata myös pienessä kaukalossa Meidän peliä. Kanadalla, USAlla ja Ruotsilla oli laadukkaammat miehistöt, mutta silti pystysuunnan koohotus näytti jopa Pohjois-Amerikassa pelatuissa kisoissa järkyttävän vanhakantaiselta pelitavalta - eikä siitä ole edes kahta ja puolta vuotta, kun monet vannoivat Pohjois-Amerikan yhdistetyn joukkueen World Cupissa käyttämän pelitavan jääkiekkoilun definitiiviseksi tyyliksi. Se tuntui minusta silloin täysin käsittämättömältä, sillä eihän kyse edes ollut pelitavasta, vaan nuorten miesten kurittomasta kikkailusta kesähöntsyturnauksessa.
Toivottavasti meillä nyt ymmärretään, että jääkiekkoilun seuraavan pelitavallisen mullistuksen täytyy toteutua Euroopassa. Ei ole muuta vaihtoehtoa, sillä kuten olen jo parin vuoden ajan kirjoittanut, pelin seuraava tiennäyttäjä on se, joka tuo Juego de posicionin jäälle. Ja koska Pohjois-Amerikan hokijäärät eivät tiedä soccerista mitään, se täytyy toteuttaa valtameren tällä puolella. Ja koska Ruotsi on hirttäytynyt pystysuunnan jääkiekkoon, evoluution täytyy kypsyä Suomessa. Olen usein esittänyt toivomuksen, että Ilveksen pitäisi asettautua jääkiekkoilun valmennukselliseksi innovaattoriksi, ja tässä olisi nyt tilaisuus nousta pelitavalliseksi tiennäyttäjäksi koko maailmalle.
Suomessa on pää jo avattu: Antti Pennanen toi Hämeenlinnassa kaukaloon kolmiot ja Mikko Manner Oulussa viime vuonna pelipaikattomuuden, ja tällä kaudella Manner on alkanut tuoda peliin tilan luonnin ja täyttämisen sekä lyhytsyöttöpelin periaatteita. Etenkin ruotsalaisessa salibandyssä mutta myös vaikkapa Classicin pelaamisessa käytetään nykyään yleisesti jalkapallosta tuttua ajatusta pelin pitämisestä mahdollisimman leveänä. Se, että salibandykin on pelitavallisesti jääkiekkoa edellä, osoittaa karusti, kuinka kivikautiseksi lajiksi jääkiekko on jähmettynyt - eikä vähiten siksi, että pohjoisamerikkalaisia hokijääriä on katseltu alhaalta ylöspäin, vaikka asiaintilan olisi pitänyt olla toisin päin.
Tähän ei tietenkään pidä vielä tyytyä. Jalkapallossa mennään monessa, ellei suorastaan jokaisessa, suhteessa valovuosia jääkiekon edellä. Jääkiekkoa on usein luonnehdittu yksinkertaisten miesten yksinkertaiseksi peliksi, ja tuntuu siltä, että kiekkoväki on itsekin jo ajat sitten alkanut uskoa tuota mantraa: väitetään etteivät pelaajat voi oppia monimutkaisia asioita, etenkään, jos pelaajamateriaali on niin vaatimaton kuin vaikkapa Ilveksellä. Mutta jalkapallo on vielä paljon vaikeampi peli (koska pelivälinettä käsitellään jaloin), kenttä on suurempi ja pelaajia on enemmän ja pelaajat taustoiltaan paljon heterogeenisempi joukko. Jos Marcelo Bielsa pystyy opettamaan pelaajilleen 24 eri tapaa murtaa vastustajan prässi, kyllä kiekkoilijoillekin pitää pystyä opettamaan valmiita toimintamalleja, joiden puitteissa he pystyvät tunnistamaan tilanteita suhteessa kiekkoon, vastustajaan, kanssapelaajiin ja tilaan.
Ihan ensiarvoista olisi heittää romukoppaan se hokema, että "peli pitää palauttaa pelaajille" ja että pitää edetä kohti pystysuunnan "selkäydinlätkää." Peli pitää päin vastoin siirtää täysimääräisesti valmentajille. Aivan kuten huippufutiksessa, myös jääkiekon tulee olla valmentajanerojen kaksintaistelua.
Tulevaisuuden jääkiekko ei ole pystysunnan lätkää, muttei myöskään Meidän peliä. Se on Juego de posicionia luistimilla.