Salo kertoi Funilla että harjoittelua keskitetään nopeampaan pelinavaukseen ja ylipäätään luisteluvoiman kehittämiseen
Tällaisia merkkejä Ilveksen pelaamisessa on kieltämättä ollut. Ja kuulemma oli Myrräkin jossakin haastattelussa sanonut, että hyökkäysalueella pyritään suoraviivaisemmin maalille.
Pelaamista pitääkin tässä vaiheessa kehittää. Lisäksi pudotuspelisarjoista muodostuu usein valmentajien kaksintaisteluita, joissa vastapuolta yritetään kampittaa erilaisilla taktisilla jipoilla. Kivi oli sellaisissa tilanteissa omimmillaan, onhan kyse sellaisesta intensiivisestä hetkessä elämisestä, jollaiseksi Kivi on oman elämänfilosofiansa määritellyt. Muistamme hyvin, kuinka keväällä 2017 Kivi päihitti taktisessa pelissä Rautakorven. Valitettavasti vain Kiven muut heikkoudet, kuten puutteet pelin opettamisessa, organisoinnissa ja yksityiskohtien hallinnassa, maksoivat silloin liian raskaan veron: tupsukorvat tekivät enemmän kohtalokkaita virheitä, ja pudotuspeleissä ei ole varaa antaa vastustajalle yhtäkään helppoa maalia, koska kyse usein on yhden maalin peleistä.
Pelin kehittäminen edellyttää yleensä sitä, että peruspelaaminen on kunnossa. Ja Ilveksen peruspelaamisessa on tällä kaudella ollut puutteita. Myrräkin näki HIFK-tappion syynä juuri epäonnistumisen peruspelaamisessa. Ilveksen pelitapa on viime matseissa näyttänyt siltä, että on palattu napsun verran perusasioihin niin hyökkäyksessä kuin puolustuspelissäkin. Ilves on tosin ollut viime aikoina tasaviisikoin pelattaessa usein ottavana osapuolena, joten ihan varmasti ei voi sanoa, onko Ilves muuttanut pelitapaansa vai onko vastustaja pakottanut tupsukorvat pelaamaan tietyllä tavalla.
Ilves on ollut tällä kaudella suora- ja vastahyökkäysjoukkue, joka avaa mieluiten nopeasti tai sitten puolinopeilla, enkä ole ihan vakuuttunut siitä, kannattaako pelaamista enää yrittää tuosta nopeuttaa. Yleensä tuppaa käymään niin, että jos peliä yritetään väkisin nopeuttaa, se itse asiassa hidastuu: joudutaan hyökkäämään alivoimaisena huonoilla rytmeillä, joudutaan kuskaamaan kiekkoa, viisikon etäisyydet venyvät ja kiekonmenetyksen jälkeen joudutaan luistelemaan omiin pitkältä takamatkalta. Peliä pitäisi mieluummin ensin hidastaa, jotta se nopeutuisi.
Pelaajat tykkäävät siitä, jos "kiekkoa toimitetaan maalille", mutta onko sellainen aggressiivinen ja kärsimätön tapa sopiva Ilveksen pelaajamateriaalille? Jo ennen kauden alkua jotkut - muutkin kuin minä - arvelivat, että Ilveksen hyökkäyskalusto sopisi hyvin HPK-tyyliseen hyökkäämiseen, jolle on luonteenomaista pitkät hyökkäykset etenkin toisessa erässä ja joiden avulla hämeenlinnalaiset viime kädessä kukistivat Kärpät finaaleissa. Ilveksen ryhmästä löytyy yllin kyllin taitavia pelaajia, jotka pystyvät pitämään ja kierrättämään kiekkoa pitkiä aikoja, luomaan jatkopelejä ja pelaamaan poikittaissyöttöjä pienistä väleistä. Pitkät kulmamyllyt paikanvaihtoineen vaativat kuitenkin kärsivällisyyttä ja hyvin organisoitua reagointia siinä vaiheessa, kun kiekko menetetään.
Tästä päästäänkin Ilveksen selkeimpään pelilliseen heikkouteen: karvauspeliin. Uskallan väittää, että tulevaisuudessa karvauspelistä tai paremminkin siitä hetkestä, kun kiekon hallinta menetetään, tulee puolustuspelaamisen tärkein osatekijä, ja nykyäänkin käytännöllisesti kaikki joukkueet ovat vaikeuksissa hyvin organisoidun karvauspelin alla. Joukkueiden välillä on kuitenkin suuria eroja siinä, kuinka synkronoitua karvauspeli on, ja valitettavasti Ilves on kuulunut niihin joukkueisiin, joilla toiminta kiekonmenetyksen jälkeen on ollut aika puolittaista. Jos pelaajat päättävät valita prässipelin, jokaiselle pelaajalle pitäisi olla kristallinkirkkaana mielessä, mitä pitäisi tehdä ja minne pitäisi liikkua ja tämä vaihe pitäisi toteuttaa rautaisella tahtotilalla, kansanomaisesti sanottuna verenmaku suussa, mutta turhan usein ilvespelurit tyytyvät hajanaiseen kaarteluun, jonka alta kiekollisen vastustajan on helppo tulla pois. Jos pitäisi mainita jokin pelin osa-alue, johon Ilves viime kevään puolivälieräsarjassa kaatui, se oli juuri ero joukkueiden karvauspelissä.
Ilves on ollut viime peleissä välillä pitkiäkin aikoja mankelissa omalla puolustusalueella, mutta tämä ei ole välttämättä mikään ongelma, mikäli se perustuu tietoiseen pelitavalliseen valintaan. Ilves onnistui jo viime kaudella varsin hyvin pelaamalla valtavirrasta poiketen maltillista ja passiivista oman alueen puolustuspeliä, joka perustui huolelliseen ulosboksaukseen, miesvartiointiin syvällä ja palomiehen käyttöön. Nyt on vielä lisävalttina Liigan paras maalivahtipeli. Tällaisen pelityylin etu on se, että kiekon saadessaan viisikko on usein oikeanlaisessa ryhmityksessä vastahyökkäystä ajatellen. Toisaalta tällainen pelaaminen edellyttää kärsivällisyyttä ja huolellisuutta: pelinluku- ja merkkausvirheitä ei saa tulla.