Vähän ristiriitaiset fiilikset tämän päivän jaksosta. Tökä podcastin parhaita vieraita tähän mennessä ja vaikka yleensä tykkään podcasteista vähän tiiviimpinä paketteina, niin nyt pituus ei haitannut. Onneksi vieraan osuudesta ei ainakaan nipistetty pois.
Sitten siihen ristiriitaisempaan puoleen. Jakso alkoi Hintsasen vartin saarnalla kiroilusta ja kuinka tunteella elävä ihminen ei omassa siviilipersoonassaan pysty kiroilematta puhumaan Ilveksestä, mutta pystyy työhommansa kuitenkin tekemään niin. Arvostan, että podcastia tehdään vahvasti omalla persoonalla, mutta eikö tuokin ole työtehtävä. Jos homma pitäisi hoitaa kiroilematta, niin eiköhän se onnistuisi ammattilaisilta. Vaikka en ylenmääräistä kiroilua nyt kovin tyylikkäänä pidäkään, niin se ei sinänsä ole estänyt podcastin kuuntelemista tai edes vienyt siitä makua. Se vaan rajaa paikkoja, jossa podcastia voi tai kehtaa kuunnella. Esimerkiksi autossa lasten seurassa alkaa olla jo vähän siinä ja siinä. Aina ei valitettavasti voi kuitenkaan kuunnella luureillakaan. Se on harmi, koska lapsillekin haluaisi kuitenkin välittää ilosanomaa Ilveksestä kaikissa eri muodoissa. Lapset ovat varmasti kuulleet kirosanoja ja epäilemättä myös minun suustani, mutta siitä huolimatta en haluaisi normalisoida heille, että kiroilu kuuluu tällaiseen(kin) asiayhteyteen. Ihan sama juttu jäähallissakin. Jos jaksot ovat jatkossa näin pitkiä ja niitä ei kehtaa kuunnella lasten seurassa, niin ainakin omalla kohdalla mahdollisuudet podcastin kuuntelemiseen vähenevät huomattavasti.
Ristiriita korostui lisää siinä osuudessa, jossa Osasto heitettiin bussin alle Tappara-vieraspelin boikotoimisesta. Kovasti molemmat vakuuttelivat, että ymmärtävät molemmat kannat, mutta argumenteista jäi vahvasti kyllä sellainen kuva, että Osaston kantaa ei ole sittenkään ymmärretty. Podcastia tehdessä tunteella eläminen saa kuulua vaikka kiroiluna, mutta tunteella joukkueen takana elävä kannattajaryhmä ei sitten saakaan näyttää tunteitaan, vaan sovittelun nimissä pitää tanssia Tapparan pillin mukaan. Varmaan joku nenäliinojen kokoisten lippujen heiluttaminenkin onnistuisi Osastolta, mutta kun vuosia on tehty ihan muuta ja tavoitteet ovat paljon korkeammalla, niin ei tunnu oikealta ottaa niin isoa askelta taaksepäin. Jos Osasto alkaisi nyt myötäillä, että ehkä meidän ei tarvitsekaan heiluttaa lippuja, niin mitä Tappara tekisi lippujen heiluttamisen mahdollistamiseksi? Ei tasan yhtään mitään.
Kukaan Osastosta ei todellakaan ole mielellään jättämässä väliin oman joukkueen kannustamista, mutta nyt se vaan on lähes pakko tehdä isomman kokonaisuuden näkökulmasta. On hämmentävää, että podcastin kaksikolle ei ole tuo auennut, vaikka ovat pyörineet Ilveksen mukana niin pitkään ja ovat varmasti nähneet kannattajatoiminnan kehittymisen Hakametsästä asti. Voitteko käsi sydämellä sanoa, että kannattajatoiminta olisi nykytasolla, jos Osasto ei olisi vuosien aikana välillä tehnyt oman kantansa selväksi vähän äänekkäämminkin? Olisiko meillä tällä hetkellä edes seisomakatsomoita maailman vaikeimmin muokattavassa monitoimiareenassamme, jos konfliktien ja boikottienkin hinnalla ei olisi sellaiset taisteltu aikanaan Hakametsään? Siinä olisi aika iso valtti Ilveksen visuaalisesta markkinoinnistakin pois, kun heiluvien lippujen ja kannatuslaulujen sijaan areenassa istuttaisiinkin kädet taskussa ja annettaisiin maalin syntyessä sivistyneesti golf-aplodit. Itsellä ei ole ainakaan mikään ikävä menneisyyteen, jossa sanonta "hiljaista kuin Hakametsässä" oli todellisuutta. Toivon sydämestäni, että uusimmassa jaksossa kuultu mielipide edustaa tosiaankin vain kaksikon omaa kantaa, eikä koko Ilveksen toimiston porukkaa.