Mutta jäsen Brooks "fanittaa" jollain tavalla Rautakorpea mun mielestä. Selkäydinjääkiekko ei saa mennä yli mun mielestä. Luovuus ja omilla vahvuuksilla pelaaminen pitää mun mielestä edelleen sallia sillloin kun kiekko on omilla. Pitää vain tunnistaa tilanteet, milloin voi ja milloin ei voi "pelata vahvuuksillaan". Tietyissä tilanteissa pitää tulla selkäytimestä nöyryys. Myös kiekollisena pitää olla nöyrä ja ymmärtää milloin ei ole hyvä hetki yrittää jotain kuukauden maalia. Suoraviivaisuutta enemmän kiitos.
Tässä on nyt jokin väärinkäsitys. Parikin.
Minun mielestäni Rautakorpi kuuluu jääkiekkoilun tuhohyönteisiin, siinä missä Westerlundkin. Molemmat ovat saaneet aikaan paljon enemmän pahaa kuin hyvää. Jälkimmäinen tosin on sittemmin tullut synnintuntoon, mutta Rautakorpi jatkaa vanhalla tyylillään, vaikka pari vuotta sitten julkisen paineen edessä lupasikin uudistua.
Tänä päivänä prosenttikiekon pelaaminen on ymmärrrettävää silloin, jos joukkue on hitaanpuoleinen tai sen puolustajien kiekolliset taidot eivät ole riittävän hyvät, mutta Tapparalla ei ole kumpaakaan ongelmaa.
"Selkäydinjääkiekolla" taas tarkoitetaan Suomessa pohjoisamerikkalaista pysysuunnan lätkää. Viime vuosina, etenkin syksyn 2016 World Cupin jälkeen aina viime kevääseen asti, meillä on vaadittu kiekkopiireissä ja etenkin mediassa luopumista Meidän pelistä, koska se on liian valmentaja- ja pelikirjakeskeinen, ja siirtymistä Ruotsin tapaan pystysuunnan kiekkoon, jossa pelaajat saavat "omilla vahvuuksilla" ja "vaistoillaan" pelata "selkäydinjääkiekkoa" eli toisin sanoen koohottaa kaukalossa mahanalus jalkoja täynnä. Meillähän pystysuunnan kiekkoa on viime vuosina pidetty jääkiekon ultimaattina tyylinä, vaikka tosiasiassa se on pohjoisamerikkalaisten hokijäärien pystymetsässä kasvanut hyvin yksinkertainen ja vanhakantainen pelitapa. Ehkä kaikkein kuvaavinta pystysuunnan kiekon alkeellisuudesta on se, että kun keskialue alkaa olla tukossa, olemme nähneet niin NHL:ssä kuin MM-kisoissakin pelaajien yrittävän ylittää puolustavan viisikon kohokiekoilla, joita heitellään hyökkäyssiniselle. Ihan kuin rapakon takana ei olisi ikinä kuultu sellaisista pallopelien perusasioista kuin tilan tunnistamisesta ja luomisesta. Niin kuin todennäköisesti ei olekaan.
Meillä Suomessa ollaan parasaikaa vähän hämmennyksen vallassa, kun MM-kisoista tuli kultaa Meidän pelin arkiversiolla, maailman tämän hetken parhaat kiekkokoutsit Manner ja Pennanen ovat jalostaneet Meidän pelin uudelle tasolle ja samaan aikaan pystysuunnan kiekon heikkoudet ovat tulleet esiin niin MM-kisoissa, Ruotsissa kuin Kuopiossakin. Samaan aikaan on alettu pelätä näiden "omilla vahvuuksillaan" ja "vaistoillaan" pelaavien nuorten suomalaislahjakkuuksien uhkaavan suomalaisten yhteistyön jääkiekon perinnettä.
Kirjoittaessani siitä, että pelaajien pitää tehdä ratkaisuja "selkäytimestä", tarkoitan ihan päinvastaista asiaa kuin pohjoisamerikkalaista luomukiekkoa. Minähän olen ennakoinut, että seuraavan suuren vallankumouksen jääkiekkoilussa synnyttää se, joka siirtä El juego de posicionin eli position playn viheriöltä jäälle. Manner ja Pennanen ovat jo flirttailleet jalkapallon suuntaan - tilan tunnistaminen ja luominen, repivä hyökkääjä, kolmiot -, mutta sehän on vasta alkua. Jääkiekkoilun on usein sanottu olevan "yksinkertaisten miesten yksinkertaista peliä", ja Pennastakin arvosteltiin vielä viime talvena siitä, että hän yritti syöttää pelaajilleen liian paljon tietoa, jota nämä eivät ehtineet omaksua. Kuitenkin samaan aikaan jalkapallossa, joka on paljon vaikeampi peli ja jossa kentällä on samaan aikaan 22 pelaajaa, voidaan paljon heterogeenisemmillä taustoilla varustetuille pelaajille opettaa 32 erilaista mallia vastustajan korkean prässin murtamiseen.
Manner ja Pennanen eroavat kaikkein selvimmin siinä, että ensin mainittu antaa hyökkäysalueella pelaajilleen vapauksia, kun taas HPK:n peli on melko tarkkaan ohjelmoitua myös hyökkäyspelin osalta. Tämä näkyi hyvin finaaleissa, kun Kärppien pelaajat joutuivat usein turvautumaan tilannekohtaiseen ratkaisuun, kun taas hämeenlinnalaisille oli koko ajan kristallinkirkkaana mielessä, missä milloinkin piti olla ja mitä tehdä. Tämä näkyi väistämättä viisikkojen pelinopeudessa, kun HPK kierrätti kiekkoa valmiin suunnitelman mukaan ja vastapuoli Leskisen johdolla turvautui pitkiin kuljetuksiin.
Oleellista on siis se, että pelaajilla pitää olla riittävästi valmiiksi ja perusteellisesti opetettuja ratkaisumalleja siinä määrin, ettei mikään tilanne kaukalossa voi tulla heille yllätyksenä. Pelissä pitää olla kunnon raamit ja riittävästi toisteisuutta. Vasta silloin pelaajat ovat todella vapaita pelaamaan luovaa kiekkoa.
