Varoituksen sanana: Tämä viesti ei todennäköisesti sisällä yhtään mitään sellaista, mitä muutama nimimerkki ei jo olisi viimeisen välieräpelin jälkeen sanonut jo paremmin ja tiivistetymmässä muodossa. Myönnän sortuvani liian usein liian pitkään jaaritteluun. Oma vikasi, jos luet tämän loppuun saakka. Myönnän myös suoraan kirjoittavani tämän viestin puhtaasti omaa henkilökohtaista "terapiatyötäni" varten, käsitellessäni tätä poikeuksellista matkaa, jota on tullut tämän kauden joukkueen kanssa kuljettua viimeiset 8 kuukautta. Kun mestaruus joskus voitetaan, ei foorumille paljon tarvitse siinä kohtaan mitään kirjoitella.
Olen saanut nauttia parasta Ilves-kiekkoa vuosikausiin. Pääsen nauttimaan sitä vielä kertaalleen tällä kaudella pronssipelissä ensi viikolla. Aion olla siellä paikalla, vaikka minulla todettaisiin samanaikaisesti AIDS, Korona ja vaikkapa kolmas nänni. Se, millainen lopputulos tuossa pelissä tulee olemaan, ei muuta suhtautumistani tähän poikkeukselliseen, toistaiseksi lähes ainutlaatuiseen kauteen, jota on päässyt käsittämättömän pitkän korpivaelluksen jälkeen elämään. Yksi peli ei muuta sitä, mitä näiden kahdeksan kuukauden aikana on tullut elettyä, vaikka yleisen narratiivin kannalta todella haluaisin, että 21 vuoden mitaliton jakso tulisi päätökseen. Haluan kuitenkin olla siellä paikalla muiden Die Hard -luokan Ilvesläisten kanssa todistamassa tämän kokoonpanon tarinaa, viimeistä kertaa. Ensi syksynä sitten toki uudet kujeet (tämä ei ole mikään Myllylän testamentti).
Paljon on vettä virrannut Tammerkoskessa sitten edellisen välieräsarjan. Sarjajumbona/totaalista surkeutta 2003, 2010, 2012, 2013, ja melkein myös 2016. Keskinkertaisuutta 2002, 2005-2009, 2011, 2015-2019. Kaudella 2013-2014 59 kierrosta kympin sakissa ennen viimeistä kierrosta. Kirvelevät seiskapelin tappiot 2004 ja 2017. Ulkourheilullisten seikkojen pilaamat kaudet 2019-2020, 2020-2021. Kaikesta huolimatta, edelleen elämme tätä matkaa yhdessä Ilveksen kanssa.
Elokuinen ilta Tesomalla ja ensimmäinen vierailu ihan oikeassa jäähallissa yli 8 kuukauteen koronakurimuksen jälkeen. Tesoma Areena näyttää aivan Madison Square Gardenilta ja kuulostaa Ilveksen 1-0 maaliin syntyessä Napolin Stadio Diego Maradonalta. Maailman tärkein ei tärkeä asia on palannut taas osaksi arkeani pitkän korpivaellukseni jälkeen. Ja tämä on vasta alkusoitto.
Syyskuussa palaan viimeisiä kertoja rakkaaseen Hakametsään. Santeri Virtasen tunteikas TPS-ottelun jälkeinen haastattelu herättää allekirjoittaneessa niin kovan poltteen, että menen jopa Tapparan isännöimään paikalliseen katsomaan, kuinka Langhamer seisoo päällään ja Baptiste sivaltaa pari minuuttia ennen loppusummeria voittomaalin. Näitä tunneryöppyjä ei saa CMoresta käsin katsottuna. Näistä kannattaa maksaa, vaikka sitten pahimmalle kilpailijalle.
Alkukausi on kokonaisuudessaan vaikea. Tärkeitä pisteitä raavitaan huonoilla esityksillä, mutta sitten alkaa tappioputki. Neljä peliä turpaan. Kauden ensimmäiset "Myrrä ulos" huudot raikaa. Jukureita vastaan tuskaillaan edelleen, kunnes Kapteeni-Suomi ottaa joukkueen reppuselkään upealla esityöllään Saarelan voittomaalissa. Bono Peltolan viimeiseksi uroteoksi Ilveksen paidassa jää hyvin ajoitettu siniviivasta nousu kohti maalia, mikä saattoi antaa juuri sopivan verran tilaa ja aikaa Suomen syötölle. Ilta paranee vielä, kun Horse Salmela tekee kauden upeimman osuman Salmisen selän taakse. Ilves voittaa seuraavat 6 ottelua putkeen. Putki kruunautuu voittoon Tapparasta Hakametsän viimeisessä paikallisottelussa. Marraskuussa urheiluelämän raadollisuus näyttää rumaa takapuoltaan, kun Peltolan ura tulee päätökseen. Liian aikaisin.
Marraskuu huipentuu vihoviimeiseen Hakametsän otteluun. Olen ollut kaksi kertaa osallisena upeassa tappio-ottelussa, Raipen vika peli 2008 ja Hakametsän viimeinen kotipeli TPS:ää vastaan. Tuollaisena iltana tuloksilla ja tilastoilla ei ollut väliä. Kiitos, Hakametsä!
Uusi aika, uusi areena. Antti Saarela ottaa kappelimestarin roolin ja järjestää yhden kaikkien aikojen ikimuistoisimmsta yksilösuorituksista kaikkien aikojen nopeimmalla 1.erän hattutempulla. Näin uuden aikakauden pitikin alkaa. Ei siitä viikonlopusta sen enempää. Joulukuu jatkui upeasti järjestetyllä Launchilla, jossa hyviä sopimuksia tippui pitkin päivää.
Joulukuun loppu ja maailman yksi tärkeimmistä ei tärkeistä asioista, eli peleissä käyminen riistetään jälleen joksikin aikaa sivuun. Hyvästi tipaton tammikuu (no en mää sellaisia harrastaisi muutenkaan). Tuskaa helpottaa se, että Ilves sentään pelaa voittavaa lätkää. Huonoista vaihtoehdoista tuo oli vähiten huono skenaario tuossa kohtaa. Mahdollista olisi ollut nähdä myös häviävää jääkiekkoa.
Helmikuu ja paluu areenalle. Parissa ensimmäisessä pelissä joulukuussa Nokia Areena jätti vähän kylmäksi, mutta Baptisten viime hetken tasoitus tuo Ilvekselle ennätyksellisen pitkän pisteputken runkosarjasssa ja Nokia areena räjähti allekirjoittaneen makuun ensimmäistä kertaa kunnolla. Seinät eivät tee tunnelmaa, ihmiset ja yhteisö tekevät. Helmikuussa koetaan tunteiden kirjoa vielä laidasta laitaan repalaisella kokoonpanolla Jukureita vastaan, pelissä, jota sävytti kauden paskin tuomarointi. Tunnelma oli kaikesta huolimatta upea ja mökissä lämpoä piisasi! Helmikuu huipentuu Mäntykiven voittomaaliin paikallispelissä, 6 sekuntia ennen ottelun loppua.
Pudotuspelit. Laidasta laitaa hullunmyllyä Kärppiä vastaan. Täystyrmäys 5-1, 2-0 ottelusarjan johdon sulaminen raivostuttavalla tavalla Oulun toisessa ottelussa, Joona Ikosen voittomaali ottelussa, jossa ensimmäistä kertaa pääsi juhlimaan yli 10000 muun Ilveksen kannattajan kanssa oman joukkueen suoritumista. 6.peli, joka loppui 26 tuntia aloituskiekon putoamisen jälkeen ja jossa kenttämestarin erikoinen sai aivan uudenlaisen merkityksen. Sarja huipentuu historian ensimmäiseen voitettuun seiskapeliin. Ensimmäinen kirouksista on viimein nujerrettu.
TPS:ää vastaan emme olleet vielä valmiita. Foorumia lukemalla ei uskoisi, mutta kotipelit oli ainakin paikanpäällä kaikesta huolimatta upeaa seurattavaa, jopa se tappiopeli. Vieraspelit onkin sitten asia erikseen. Aika meidän ei vielä ollut.
Varmasti monelle palstalaiselle se kaikista upein tähän mennessä. Kauden suurin urheilullinen pettymys on välierävaiheessa häviäminen loistavalle vastustajalle. Pitkä matka on kuljettu 21 vuoden aikana. Monella aikaisemmalla kaudella sitä on miettinyt, että minkä helvetin takia tähän hommaan on käyttänyt niin paljon aikaa ja rahaa. Aikainen kauden päätös on joskus ollut jopa helpotus. Tällä hetkellä mielessä pyörii vähän surua ja vitutusta, mutta myös sitä, että tulee mahdollisuus päästä kiittämään joukkuetta kertaalleen.
Kävi pronssipelissä miten kävi niin haluan omalta osaltani kiittää kaikkia niitä ihmisiä, jotka ovat osaltaan olleet luomassa ikimuistoisia iltoja niin Hakametsässä kuin Nokia-areenallakin. Vielä helmikuussa 2020 sanonta "urheilu on parasta paikanpäällä" tuntui lattealta kliseeltä ja itsestäänselvyydeltä. Viimeisen 8 kuukauden aikana sen on toden teolla päässyt elämään ja kokemaan, että mitä se todella tarkoittaa. Siinä ohella on päässyt nauttimaan hienointa Ilves-kiekkoa moneen moneen vuoteen. Toivottavasti tämä oli vasta alku jonkun suuremman.
Kiitos, Ilves! Kiitos, Ilves-yhteisö! Vielä on yksi mahdollisuus tämän kauden osalta!