Olen nyt päättänyt 2 päivää kestänen juhlintani ja olen vihdoin siinä kunnossa että voin kommentoida peliä.
JUMALAUTA ETTÄ ON IHANAA OLLA ELOSSA!
Täytyy myöntää että oltiin sitten sarjaykkösiä tai mitä tahansa muuta ja vaikka kuinka hyvin meni niin sekuntiakaan en tähän uskonut. En edes game 1 voiton jälkeen. Olin optimistinen sarjan kahden ottelun ajan, mutta siitä eteenpäin olin varma tappiostamme. Ajattelin, että Ilves ei ole kevään joukkue.
Game 6 jälkeen pohdin pitkään kehtaanko edes tulla hallille. En uskonut voiton mahdollisuuksiin, vaikkakin järjellä ajatellen olimme mielestäni jopa ennakkosuosikkeja. Tosin olimme myös Ilves, ja Ilves on paska. Aina on ollut.
Olen sitä ikäpolvea josta valtaenemmistö kannattaa Tapparaa. 2016 kun kävin vielä nimeämättömällä luokalla peruskoulua, olin helposti suuttuva ja herkkä angstilapsi. Olin tietysti Ipan mies kuten koko elämäni olen ollut, mutta intohimoni oli poissa. Vihasin Ilvestä syvästi. Jopa enemmän kuin vihasin itsenäisyydenkadulla olleen autokoulun ikkunassa ollutta Patrik Laineen naaman sisältämää mainosta.
Sisäinen sydämmenkolotus ja Ilveksen vihansekainen pelko oli keskiviikkoon saakka erittäin vahva voima sydämmessäni. Aina kun hävittiin olin harvinaisen pessimistinen jatkosta, ja aina kun voitettiin olin vain positiivisesti yllättynyt, ennen kuin pimeät ajatukset veivät taas jääkiekon pois mielestäni.
Sitten tuli eilinen. 1-0 maalin jälkeen ajattelin jo lähteä hallista. Jäin kuitenkin, mutta olin jo yli 100% varma turpasaunasta. Mietin päässäni mitä vastaan mouhokavereitteni vittuiluun. Purin vihaani lähemmäs 40 min muun muassa Saku Mäenalaisen haukkumiseen ja tuomareiden brutaaliin haukkumiseen. Buuasin tuossa pelissä enemmän kuin kenties kokonaisilla kausilla.
Sitten YV. Ei siitä maalia tule. Ajattelin. Tuli maali. Ajattelin että no sentään yksi maali tuli niin ei ihan tyhjin käsin tarvitte lähteä. Uskoa ei siltikään ollut. Jatkoerään mentäessä olin varmempi kuin ikinä tappiosta. Joku Juhis tekee kuitenkin ja l***amafia juhlii.
Jatkoerässä puristin pakaroitani yhteen kramppien partaalle reilusti kipukynnyksen yli kun Marek otti upeat triplatorjunnat rotta-Mäenalaselta ja Junttilalta. Kun Blomqvist ryösti Lessin, kuolin sisältä.
Ja sitten...
Konna läpi. Oma syke 200. KONTIOLAAAAAAAAAAAAAA!!! Hyppään ja kietoudun puoliksi ystävieni, puoliksi ventovieraiden muodostamaan joukkohalaukseen. Normaalisti maalin jälkeen karjun ja hypin hulluna. Mutta nyt vain olin. Ajatus nousi välittömästi päähäni. Tuo oli varmasti paitsio ja se hylätään. Havahduin tilanteeseen ja itkin. Kyynelehdin ilosta, mutta myöskin siitä etten ikinä uskonut minulle rakkaaseen seuraan.
En ole elänyt viimeksi silloin kun Ilves pelasi välieriä. Tulin hieman myöhässä. Tämä oli jääkiekkotarinani tähänastinen kohokohta. Paras tunne mitä olen ikinä lajin parissa kokenut. Nyt olen muuttunut mies. Lapsenomainen usko Ilvekseen on palannut. Nyt voin katsoa tulevaa onnella, enkä potea tuskaa siitä mitä olen. Välieriin lähden varmalla mielellä. Ja nyt voin nauttia maailman kauneimmasta seurasta tavalla jolla en ole lapsuuteni jälkeen osannut kuvitellakkaan.
KIITOS ILVES!