En ole mikään Babcockin metodien fani. Mutta kyllähän ne kiistattomasti ovat toimineet. Harvalta koutsilta löytyy Stanley cuppia, olympia kultaa, maailmanmestaruutta, nuorten maailmanmestaruutta ja Kanada cupin voittoa takataskusta. Mielellään kuuntelen keneltä muilta löytyy?
Aivan totta. Babcockin meriitit ovat kiistattomat ja vähissä ovat valmentajat, jotka pystyvät vastaavanlaista ansioluetteloa lyömään pöytään. Ja nyt tulee se mutta. Väitän keittiöpsykologina ja keittiökiekkotietäjänä, että Mike Babcockin käyttämät metodit toimivat niille sukupolville, kun hän tuloksia teki. En pidä hirveästi jossittelusta. Mutta jos Babcock tänään alkaisi valmentamaan nuoria ja junnumaajoukkuetta ja siitä eteenpäin NHL- ja maajoukkueita ei meriittilista olisi noin vakuuttava. Aikansa Torontossa oli mielestäni tästä hyvä osoitus, kun täysin uusi sukupolvi alkoi ottamaan vastuuta ja ovat persoonina täysin erilaisia vanhempiin verrattuna. Erityisesti vuoden 2018 lähes eeppinen sulaminen kolmannessa erässä on hyvä todiste.
En ihmettele, miksi moni entinen Babcockin pelaaja miestä kritisoi hyvinkin avoimesti, esimerkiksi Mike Commodore, mutta samalla on vaikea kritisoida valmentajaa, joka on näyttänyt että saa kovia tuloksia aikaan.
Ja vuoren varmasti ne metodit toimii edelleen tietyssä ympäristössä "oikein" käytettynä. Voi olla että parinkymmenen vuoden päästä viimeisetkin jäänteet äijäkulttuurista ovat pyyhkiytyneet eikä enää toimi. Mutta on siellä pukukopeissa edelleen jäänteinä menneestä jossain määrin äijäkulttuuria, hierarkioita jne.
Mielestäni ensimmäisessä lauseessa olet asian ytimessä. Kun metodeja käytetään "oikein" ovat ne silloin toimivia työkaluja. Tässä on se nykypäivän ja tulevaisuuden "pihvi", ja edellä mainittu esimerkki Mike Babcock tulee olemaan mielenkiintoinen "tutkimuskohde", mikäli hän vielä tulee valmentamaan.
Äijäkulttuurin en itse usko koskaan poistuvan pukukopeista ja pelikentiltä. Eikä mielestäni pidäkään poistua. On kuitenkin hyvä, että äijäkulttuurikin on "pehmentynyt", radikaalistikin, viimeisten vuosien aikana. Tarinat rapakon takaa junnusarjoista NHL:n asti ovat kylmääviä. Joulun tienoilla tullut Total Hockey Foreverin haastattelu Mika Kortelaisesta ja hänen saapumisestaan HIFK:n junioreihin ja edustuksen mukaan ovat myös tarinoita, mitä ei soisi nykyisin enää kuulevan ja pelaajien näkevän ja tekevän.
Toisaalta en henk.koht. ole myöskään minkään Alpo Suhosmaisen valmentamisen fani. Jostain sieltä väliltä. Tarpeen tullen kun aistitaan että nyt tarvitaan barbaarista meininkiä nenäliinojen sijaan niin sitten voidaan vähän föönätä. Tai jos oikeasti pelaajilla on painavaa taakkaa niin ei huudeta niitä verbaalisesti suohon vaan lähdetään tukemaan. Eihän nää ole mitään pikkupoikia että kyllä niitä voi vähän koulia, mutta järki päässä eikä missään raimosummas tiloissa.
Näin sen pitääkin mennä. Ärähtää pitääkin välillä, kun joku homma ei mene putkeen. Kurinpalautusta tarvitaan, kun nähdään että aletaan lipsumaan yhteisistä asioista. Näin se on pikkulastenkin kohdalla.
Usein ihmetellään, miksi päävalmentajat näyttävät seisovan toimettomina takaiskun tullessa, tai tauoilla kuvatessa. Ja kun valmentaja ei reagoi pelitapahtumaan monet "tietävät" ettei valmentajaa taida enää edes kiinnostaa. Itse olen saanut sen käsityksen teoriassa ja myös käytännössä, että pelaajia ohjeistetaan pelin ollessa käynnissä ja erätauoilla. Silloin on vaikea edes saada kuvaa valmentajista. Samalla lailla toimitaan jalkapallon puolella. Varsinkin tällä hetkellä, kun stadioneilla ei ole katsojia ja valmentajien ja pelaajien huudot kuuluvat selkeästi, näkee ja kuulee, kuinka valmentajat ohjaavat ja neuvovat pelaajia pelin ollessa käynnissä. Vähemmän sitä ohjaamista tulee pelikatkojen aikana.