Brooks taas provoilee ja ajaa kukkahattu lätkäänsä, onneksi se porukka on vielä äänekäs vähemmistö.
Lienee turha toivo, että vaivautuisit analyyttiseen ajatteluun, mutta tässä hieman rakennuspalikoita siltä varalta, että muuttaisit mielesi.
Suomessa taklauksia koskeva keskustelu alkoi toden teolla 2000-luvun alussa äänekkäimpänä puhetorvenaan silloisen
Veikkaajan toimittaja Vesa Rantanen. Hänen mielestään taklaukset SM-liigassa olivat vähentyneet, kun liigan johto oli ryhtynyt lajin siivoustalkoisiin kevään 1999 finaalien jälkeen. Westerlundin-Summasen ajan ja tilan jääkiekon vankkumaton ihailija Rantanen ei huomannut, ettei syy taklausten vähenemiseen suinkaan ollut SM-liigan ohjeistus, vaan juuri ajan ja tilan jääkiekko. Pelaajat kun olivat huomanneet, että vastustajan pysäyttäminen kahvaamalla oli paljon helpompaa kuin taklaamalla.
Kun NHL:ssä haluttiin antaa lisää tilaa taidolle vuodesta 2005 lähtien, lähestymistapa omaksuttiin pian Suomessakin.
Mutta vieläkin oleellisempaa oli Meidän pelin läpimurto. Tiivis viisikkopelaaminen nousi niin keskeiseen asemaan, että se teki taklaamisen ei vain tarpeettomaksi vaan jopa haitalliseksi. Nykyään pelaajilla ei yksinkertaisesti ole varaa ajaa itseään ulos muodostelmasta.
SM-liigan kurinpidolla ei siis ole mitään tekemistä taklausten vähentymisten kanssa, vaikka Lehkonen sellaista väittääkin. Lajin evoluutio on yksinkertaisesti tehnyt taklaamisen melko vähämerkitykselliseksi elementiksi.
Lehkosen mukaan on "fakta", että esimerkiksi SHL:ssa taklataan roisimmin. Kuitenkin esimerkiksi Juhani Tyrväinen, jota ei voine luonnehtia kovinkaan pehmeäksi pelaajaksi, on sanonut: "Peli on Ruotsissa niin nopeaa, että fyysisyys ei ole kovin tärkeää ... Vastaan ajaminen ja taklaaminen on harvoin järkevää ... Kun pelit alkoivat, lähdin peruuttamaan takaperin. Valmentaja sanoi, että mieluummin kohti vastustajaa pienellä kaarreluistelulla. Pelataan Ruotsissakin fyysisesti, mutta eri tavalla."
Nähdäkseni suomalaisilla ei ole ollut sen kummempia ongelmia sopeutua pohjoisamerikkalaiseen pelitapaan, vaikka Lehkosen mukaan se on tullut suomalaisille "shokkina."
Paljon suurempi uhkatekijä on viime vuosina nopeasti yleistynyt tapa, että nuorten talenttien pitää saada pelata "vahvuuksillaan" ja "vaistoillaan." Jos takavuosina sanottiin Suomen tuottavan "maailman parhaita kolmosketjun laitureita", nykyään täältä tulee kikkapoikia, jotka suurella itseluottamuksella uskaltavat heittää kärkikyniä ja jalkakikkoja, mutta jotka uhkaavat jäädä kilpakumppaneistaan jälkeen monilla muilla pelin osa-alueilla, kuten joukkuepelissä, kokonaisvaltaisuudessa ja fysiikassa.