Vs: Ilveksen pelitapa
(jatkoa)
3. JOUKKUEEN PELITAPA
Ilveksen pelitapaan tulee ja on jo tullut muutoksia valmentajan vaihdon myötä, mutta käyn silti läpi näkemykseni Ilveksen tähänastisista pelitavallisista ongelmista.
Tuokkolan aikana pelitapa on kulkenut kuopiolaisesta naattimisesta Skellefteån nopean kiekkokontrollin kautta amerikkalaiseen pystysuunnan lätkään ja lopulta jopa westerlundilaiseen ajan ja tilan jääkiekkoon.
Jo ennen kauden alkua oli helppo ennustaa, että Ilves kaivoi verta kuonostaan lähtiessään mukaan etenkin Urheilusanomien propagoimaan hullutukseen, jonka mukaan Liigassa pitäisi sahata fläppitaulut ja ruveta pelaamaan miesten lätkää, jonka elementtejä ovat "selkäydinpelaaminen" (mitä se sitten tarkoittaakin), kaksinkamppailut, herkeämätön paineistaminen ja alivoimaisena hyökkääminen ynnä muu sellainen, jota on oltu näkevinään etenkin USAn ja nykyään myös Kanadan maajoukkueen pelissä. Tällaiseen ennakointiin sisältyi jo valmiiksi perspektiivivirhe poikineen. Saattaa olla, että esimerkiksi viime kevään MM-kisoissa nähtiin alivoimaisena hyökkäämistä (en nähnyt läheskään kaikkia pelejä), mutta saattaa olla, että sellainen johtui enemmänkin pelaajien kurittomuudesta kuin tavoitellusta pelitavasta. Ei alivoimaisena hyökkääminen ole trendi edes NHLssä. Lisäksi voi sanoa jopa niin, että USA ja Kanada ovat menestyneet pelitavasta huolimatta eivätkä sen vuoksi: jos joukkueessa on neljä kentällistä huippupelaajia, se menestyy väistämättä millä pelitavalla ja minkälaisella valmennuksella tahansa. Mutta ei rapakon takana olla taktisesti mitään pyörän keksijöitä; trapinkin olemassaoloon siellä havahduttiin vasta 15 vuotta sen jälkeen, kun Tommy Sandlin keskialueen ohjauspelin kehitti.
Pahinta oli luulo siitä, että varakkaat seurat voisivat yhä pelata Meidän peliä, koska niillä on rahaa ostaa taitoa, mutta vähemmän taitavat ryhmät joutuvat nojaamaan fyysisyyteen ja suoraviivaiseen puskemiseen, jolloin fläppitaulukuvioiden merkitys pienenee. Tosiasiassa on kuitenkin niin päin, että juuri amerikkalaisen pystysuunnan jääkiekon pelaaminen vasta taitoa vaatiikin. Sellaisen pelitavan menestyksellinen suorittaminen vaatii huippunopeutta, taitoa ottaa kiekko vauhdissa vastaan ahtaassa tilassa ja taitoa toimia luovasti hetkellisen alivoimaisen tilanteen pelaamisessa. Pohjois-Amerikassa siihen on kehitetty pelaajien henkilökohtaisia valmiuksia junioreista lähtien. Mutta että Ilves, jonka hyökkääjät ovat hitaahkoja etenkin keskustassa, pieniä tai muuten fyysisesti keskentekoisia, kädettömiä ja mielikuvituksettomia ja jonka puolustajilla ei ole eväitä tukea hyökkäyksiä.
Lopputuloksenahan saattoi olla vain se, että yrittäessään puskea mahdollisimman nopeasti Ilveksen peli hidastui. Pelinopeus syntyy kuitenkin siitä, että tiivis viisikko rytmittää peliä. Ilveksen pelinopeus laski, kun hyökkäyspelaaminen meni pakottamiseksi. Viisikkopelin virtaus katosi. Eikä tilannetta ole ollut omiaan auttamaan se, ettei Ilveksellä ole yhtään keskushyökkääjää, jolle pelin rytmittäminen omalta puolustusalueelta keskialueen yli olisi luontaista. Laakso ja Flinck ovat liian dieseleitä ja kädettömiä ja Mustonen taas liiankin nopea (miksi jakaa kiekkoa, kun sen voi kuljettaakin hyökkäysalueelle, näyttää Mustonen ajattelevan.)
ja vielä pahintakin pahempaa oli ajatus siitä, että amerikkalaiseen pystysuunnan lätkään kuuluu ylhäältä karvaaminen. Ruotsalaiset tekevät niin yhä, mutta U20-kisat osoittivat, kuinka haavoittuva sellainen tyyli alkaa olla hyvin organisoituneita joukkueita vastaan. NHLssäkin pelinopeuden kasvuun on reagoitu palaamalla takaisin keskialueen ohjauspeliin. Vähänkään valveutuneet joukkueet ovat jo oppineet tulemaan kiekottelemalla paineen alta pois. Ilveksen kohdalla tilannetta pahensi se, etteivät tupsukorvat saaneet aikaan rintamahyökkäyksiä. Tämä tarkoitti sitä, ettei saatu aikaan jatkokarvausta järjestäytyneen viisikon voimin. Vastustajan oli helppo ohittaa hajanainen karvaus parilla syötöllä ja iskeä kärkikarvaajien taakse jäävään tyhjään tilaan.
Pahinta kaikessa on ollut Ilveksen oman alueen peli. Toisaalta on ymmärrettävää, että pyritään nopeisiin riistoihin, jotta päästäisiin vastahyökkäykseen mahdollisimman tuorein jaloin, mutta takkuturkkien pelaajamateriaali ei mitenkään tue sellaista pelitapaa. Toki tämän kauden puolustajakalusto on kokonaisuutena paremmin liikkuva kuin viime kaudella, muttei todellakaan vailla vakavia puutteita. Ilveksen puolustustapa oli hyvin riskialtis, sillä vastustaja sai heti maalintekopaikan, jos joku pelaaja hävisi kaksinkamppailun, merkkasi väärin oman pelaajansa, ylipelasi tilanteen tai ei ehtinyt reagoida syöttöihin ja vastustajan liikkeisiin pienessä tilassa. Ilveksellä oli pelaajia, jotka hävisivät kaksinkamppailun (Salmela, Fagerudd, Mäkinen), merkkasivat väärin oman pelaajansa (Mäkelä, Kessel), ylipelasi tilanteen (Fagerudd, Mäkinen) tai ei ehtinyt reagoida (Kessel, Niemi, Mäkelä.) Ilveksen olisi ollut viisainta pelata sellaista yhdisttetyä mies- ja aluevartiointia, jossa ennen kaikkea puolustetaan keskustaa ja tukitaan maalintekosektori. Pitäisi olla pelin sisäpuolella ja yrittää peittää mahdollisimman laajasti jääala. Alivoimalla tämä tarkoittaisi sellaista 1-1-2-muodostelmaa, jota esimerkiksi Venäjä käytti U20-kisoissa.
Ylivoimapeli on sitten oma lukunsa. Kannattaako oikeasti enää pelata vanhanmallista painollisen puolen ylivoimaa, varsinkin, kun puolustuskalusto on, mitä on. Takakolmiolla 1-2-2-muodostelmalla voitaisiin käyttää hyväksi koko kenttää. Se toki edellyttäisi hyvää kiekollista puolustajaa, joka hyvällä liikkeellä ja käden taidoilla kykenee haastamaan puolustusneliön kärjet niin, että saa toimitettua tarvittaessa kiekon maalille asti. Sanomattakin selvää, ettei Ilveksellä sellaista puolustajaa ole. Lisäksi tarvittaisiin neljä riittävän taitavaa hyökkääjää, jotka kaikki pystyvät syöttämään, mutta myös uskaltavat mennä maskiksi niin, että kauempaa tuleville laukauksille pystytään luomaan kaksivaiheinen maski.
Monet ajattelivat jo runkosarjan käynnistyessä, että viimeistään marraskuussa Ilves tulisi palaamaan Tuokkolalle tyypilliseen hitaampaan kiekkokontrolliin. Kävi kuitenkin niin, että kun pelitapaa vihdoin muutettiin, hyökkäyspelaaminen pelkistettiin päätykiekkojen heittelyksi. Valmennuksen kommenteista päätellen tämä oli tietoinen valinta. Viimeistään siinä vaiheessa Ilves luopui lopuistakin hyökkäyspään eväistään.
(jatkuu...)