Ilveksen operatiivisella johdolla ei ole mitään perusteita sysätä Myrrää bussin alle, elleivät Jalo ja Koskela samalla kertaa tee johtopäätöksiä myös omasta tulevaisuudestaan. Ilveksen toimintatapa ei anna päävalmentajalle kovinkaan paljoa liikkumavaraa, ja tästä on vastuussa ensi sijassa Jalo.
Vähintä, mitä Jalo voi tehdä, on se, että toimintatapaa muutetaan ja valmentaja pääsee vaikuttamaan joukkueen kokoamiseen.
Jatkuvasti saa lukea Ilveksen keskushyökkääjistä, mutta kuten useammin kuin kerran olen kirjoittanut, siinä pystysuunnan NHL-kiekossa, jota Myrrä & Co. (ja ilmeisesti myös Jalo ja Koskela) kuvittelivat joukkueen pelaavan, ei tarvita perinteisiä peliä tekeviä ja rytmittäviä keskushyökkääjiä. Sentterinkin pitää olla suoranopea kaveri, joka ei jaa kiekkoa keskialueella, vaan painaa keskikaistaa pitkin täysillä maalille kamppailemaan irtokiekoista ja jos peli jää hyökkäysalueelle, päivystää maalin edessä, jonne tupsukorvat pyrkivät kiekon pelaamaan ilman pääty- ja kulmaralleja. Siksi maalintekopaikat ovat tulleet useimmiten senttereille. Jos vastustaja saa kiekon ja lähtee vastahyökkäykseen, keskushyökkääjän pitää painaa kieli vyön alla taklakarvaamaan muiden pelaajien tavoin. Kiekonriiston jälkeen sama toistuu taas hyökkäyssuuntaan. Ollaan siis jatkuvassa hurjassa liikkeessä.
Tämän vuoden puolella pelitapaa lähdettiin sitten vähän rukkaamaan, ja kuten ennakoin, kahdella tapaa: ensinnäkin puolustuspeliä tiivistettiin (saman liikkeen Myrrä teki syksyllä 2019) ja toisekseen yritettiin tunnistaa paremmin tilanteet, joissa kannattaa lähteä ylös. Näin ollen tarvittiin pelaajia, jotka pystyisivät pelaamaan myös kiekkokontrollia. Tässä mielessä Salmela ja Myttynen olivat odotetunlaisia vahvistuksia.
Paha vain, että tämän päivän pallopeleissä toimivaa pelitapaa ei napata lennosta. Se vaatii valtavasti treenausta ja ehdottomasti myös yksityiskohtien ja pienen pienten nyanssien hiomista. Vielä keskeneräisyyttäkin pahempaa oli, että Ilveksen pelitapa jäi sillisalaatiksi. Otin tuon viimeisen paikallispelin ns. "nauhalle" ja sitä katsellessani en voinut olla tulematta siihen johtopäätökseen, että Myrrä yritti peluuttaa Meidän pelin elementtejä pystysuunnan kiekon periaattein. Lyhyesti tiivistettynä niin, että kiekollinen pelaaja teki ratkaisun ja kiekottomien oli reagoitava siihen. Sellaisesta ei voi koitua muuta lopputulosta kuin epävarmuutta, epäröintiä, hidastelua, vääriä ajoituksia ja harhasyöttöjä. Ilveksen viisikkopelissä ei ollut rakennetta, raameja, ratkaisumalleja eikä toisteisuutta. Eikä näin ollen myöskään kiekonhallintaa, ei organisoituja rintamahyökkäyksiä, ei tilan tekemistä eikä kiekolla puolustamista. Ja koska viisikot eivät saaneet luotua järjestelmällisiä hyökkäyksiä, ei voinut myöskään olla toimivaa jatkokarvausta.
Lukon pelissä nämä elementit ovat ja se on - yllätys, yllätys - Liigan pelinopein joukkue.
Pekka Virtaa voidaan toki luonnehtia kiekkokontrolliajattelun "isäksi." Hän kehitti tämän äärimmäiseen kiekonhallintaan perustuvan pelitavan Kuopiossa nimen omaan keinoksi, jonka avulla materiaaliltaan heikompi joukkue pystyy kaventamaan eroa tasokkaampiin ryhmiin. Silloin elettiin vielä ajan ja tilan kiekon valta-aikaa. Jukka Jalonen on toki Meidän pelin messias, mutta HPK-aikoina Meidän peli oli vasta uinumassa jossakin Jalosen otsalohkon poimuissa. Jalosen suuri mullistus Hämeenlinnassa oli se, että hän toi kiekollisen pelin takaisin keskiöön (ajan ja tilan kiekossa kiekollinen vaihe oli vain välttämätön paha.) Mutta se oli Virta, joka alkoi ajatella peliä kiekonhallinnan kautta, ensimmäisenä maailmassa.
