Rinkeli-Invest tuntui varmaan aikanaan ihan loistavalta idealta, kunnes Kummila meni hämäryyksiensä johdosta konkurssiin ja HPK joutuikin lunastamaan pelaajaoikeudet itselleen. Tämän innovaation laskuja makseltiin vuosikausia.
Rinkeli-Invest taisi kuulua kaukaisempaan menneisyyteen, siihen aikaan, kun HPK:ssa pelasivat muiden muassa Kivelä, Summanen ja Sirén. Muutenkin pelaajaoikeuksia hallinnoivien taustayhtiöiden aika alkoi olla ohi Bosman-tapauksen myötä.
Lintumäki lausui edellä siteeraamani sanat päivänä muutamana tällä vuosituhannella, kun HPK oli melkein joka vuosi mitaleilla. HPK oli resursseiltaan selvästi pienempi kuin SM-liigan suurseurat, ja kaiken lisäksi se menetti aina kauden päätteksi parhaat pelaajansa joko NHL:ään tai muihin liigaseuroihin. Lintumäki totesi, että jo pelkästään joukkueen suuri vaihtuvuus teki pitkän ajan projektit mahdottomaksi, ja lisäksi seurajohdon oli tiedostettava se, että yksikin urheilullisesti ja taloudellisesti surkea kausi vaikuttaisi pitkälle tulevaisuuteen.
2000-luvun alkupuolella HPK:lla oli toki se etu, että se oli SM-liigan ainoa yhdistysmuotoinen seura. Siitä oli apua verotuksessa, minkä lisäksi se saattoi tehdä poistosuunnitelmansa eli jakaa pelaajien hankkimisesta koituneet kustannukset osakeyhtiöitä vapaammin useammalle tilikaudelle. HPK hyötyi myös edelleen Lintumäen kontakteista ja vaikutusvallasta, olihan tämä mm. kaupunginvaltuuston puheenjohtaja ja pystyi kanavoimaan Kerholle suuren osan talousalueen sponsorituloista.
HPK:n menestyksen takana oli kuitenkin avaintekijöitä, jotka ovat yhä relevantteja. Ensinnäkin seuralla oli poikkeuksellisen osaava henkilökunta
sen ajan toimintaympäristöön. Lisäksi joukkueella oli selkeä identiteetti, josta pidettiin kiinni vuodesta toiseen ja jota tehdyt ratkaisut palvelivat. Ja kolmanneksi: HPK oli omana aikanaan innovatiivinen myös pelillisesti.
Silloinhan SM-liiga ja koko suomalainen jääkiekko olivat kuristumassa Westerlundin-Summasen ajan ja tilan jääkiekkoon, jonka nimiin lähes kaikki valmentajat vannoivat juniorikoutseista lähtien. Tuona kahvakiekon ja Westerlundin pelianalyysin aikakautena pelaamisen kiekollinen vaihe oli vain välttämätön paha, joka täytyi pitää mahdollisimman lyhyenä ja yksinkertaisena, jotta päästäisiin pelin tärkeimpään vaiheeseen eli kiekon riistämiseen mahdollisimman lähellä hyökkäysmaalia. Taitokiekkoilun ystävänä olin silloin sitä mieltä, että tätä jääkiekkoilun ruttoa vastaan pitäisi lähteä taistelemaan sillä tavalla, että siirrettäisiin painopiste kiekolliseen pelaamiseen ja yksilötaitoon niin, että kun kiekko saadaan oman joukkueen haltuun silloiseen jääkiekkoajatteluun olennaisesti kuuluvalla keskialueen trapilla, lötää ei heitettäisikään päätyyn, kuten ajan ja tilan jääkiekossa, vaan se pelattaisiin nopeasti puolustavan viisikon väleihin ja selustaan luisteleville hyökkääjille. Nimen omaan HPK:ssa alettiin tällaista ajattelutapaa noudattaa, osittain jo Teijo Räsäsen aikana, jolloin Rinkenlinmäellä riehui Teletappiketju, ja entistä selkeämmin Jukka Jalosen aikana. Tässä Meidän peli oli jo iduillaan, ja vaikka se alkuvaiheissaan vaikuttikin melko pieneltä innovaatiolta, se oli pelifilosofisesti valtava muutos, koska se toi kiekollisen pelaamisen uudelleen kotimaisen jääkiekkoilun keskiöön.
Lyhyesti: HPK:n asema suomalaisella jääkiekkokartalla oli 2000-luvun alussa melko lailla samanlainen kuin Ilveksellä nykyisin, ja niistä lähtökohdista seura ponnisti jatkuvaan menestykseen, koska seurassa ajateltiin isosti, sillä oli osaavat tekijät ja se oli innovatiivinen. Kaikki niitä asioita, joita olen vuosikausien ajan edellyttänyt Ilvekseltäkin.
