Ei meillä ole sellaista voittamisen ja loppuun asti menemisen kulttuuria mikä Tapparaan on pesiytynyt. Avauspelit näyttivät mikä ero näillä joukkueilla on. Tappara ei ollut avauspelissään järin hyvä ja silti se sen voitti ja vei TPS:lta uskoa. Ei Ilves eilen ollut häikäisevän hyvä, mutta ihan riittävän hyvä 50 minuuttia viedäkseen pelin. Sitten tulee se yksi virhe ja siitä maali ja heti alkaa epävarmuus ja menettämisen pelko pesiytyä takaraivoon. Ja sitten onkin peli tasan. Eikä eilen(kään) noussut ketään sellaista esiin, joka olisi sen maalin iskenyt vaikka väkisin koska vain päätti että tätähän ei hävitä. Tapparassa ei olisi paljon tuota jääty surkuttelemaan. Siellä missä Ilves näkee uhan, Tappara mahdollisuuden.
Viimeinen finaali on näistä joukkueiden eroista paras esimerkki. Pelicans on tehnyt hurjan nousun ja kaikkien yllätykseksi näyttää sittenkin vievän sarjan vielä kerran Lahteen. Sitten Kemiläisen epätoivoinen suupaisu maalille ja Savinainen saa siihen mailan väliin ja tasoittaa ajassa 59.59. Ei tuollainen olisi vaan mahdollista Ilveksessä, mutta kaikki tiesi että jos joku tuollaisen ihmetempun pystyy tekemään niin Tappara. Koska Tappara voittaa aina ja Ilves ei koskaan. Niin on ollut ja niin on aina oleva. Kärpät-sarjan 7. pelistäkin meillä muistetaan lähinnä Kontiolan jatkoaikamaalin sijasta se, kuinka ainoastaan Langhamerin tuplatorjunta piti vielä toiveet elossa ja esti lomille lähdön.
Ei tässä nytkään paina se, että avauspeli hävittiin vaan kuinka se hävittiin. Koko kausi on toitotettu että nyt ollaan urheilullinen porukka ja henkisesti viime kevättä vahvempia. Ans olla kun ensimmäinen vaikeampi paikka tulee niin koko porukka kipsaantuu täysin ja ja meno näyttää täysin samalta kuin vuosi sitten. Että ei ole nyt iso luotto tässä meillä siinä missä Tappara ei paljon tätä jäisi surkuttelemaan.
