Sen sijaan menestyneitä valmentajia lienee aitiohabitukseltaan joka lähtöön ja pätenee vanha klišee, että pitää kuitenkin olla oma itsensä.
Tuo on täysin totta. Mietin jo aiemmin sitä, että miten asian muotoilen. Pointtina hain sitä, että niin kauan, kun me ei koppiin nähdä, on pakko arvostella vain sen perusteella mitä näemme.
Kentällä olemme nähneet viime aikoina huonoja tuloksia. Valmennus esiintyy penkin takana (liiankin?) hillitysti ja lehdistötilaisuuksissa Jokke puhuu aina samat jargonit ja samalla äänenpainolla. Ilveksen joukkue vaikuttaa usein uniselta, haluttomalta tai aralta.
Kannattajana haluaisin nähdä, että hommaa tehdään täydellä sydämellä. Herää kysymys, mikä on valmennuksen kunnianhimo tällä kaudella? Riittääkö tässä vaiheessa ja näissä olosuhteissa pelkkä pudotuspeleihin osallistuminen tai odotetaanko jopa salaa koronakauden päättymistä.
Voihan se tietysti olla, että Jokke huutaa aina jätkät kuuroiksi kopissa ja potkii roskikset seinille. Sekin voisi olla syynä pelaajien vaisuuteen. Itse en kuitenkaan kannattaisi tällaista johtamistyyliä. Ymmärrän, että yleisölle (yhteistyökumppanit, katsojat jne.) voidaan näytettää eri kasvot, kuin joukkueelle.
Joukkueen pitäisi olla niin itseohjautuva, että koutsi sytyttäisi vain sen kipinän, jolla joukkue syttyisi liekkeihin. Palo tulisi pelaajien sisältä. Nyt sitä paloa ei näy ja sen voisi sytyttää vaikka kesken pelin Eepi Hämäläisen haastaminen nyrkkitappeluun tai juokseminen munasillaan Hakametsän ympäri (kärjistetyt esimerkit). Nyt ollaan veitsi kaulalla ja kaikki kortit on pakko kääntää.
Saatoin tehdä tässä nopeassa olevassa kirjoituksessa ajatuksellisia kuperkeikkoja, sori.